Eeva-Liisa Pesola kirjoitti vuosina 1960-1962 lähes sata kirjettä Mikkelistä Helsinkiin silloiselle poikaystävälleen, myöhemmälle aviopuolisolleen Rainerille. Kirjeet paljastavat siivun kunnanlääkärin arkea. Niissä näkyy myös Pesolan kasvu lääkäriksi.

14.7.1960"Ihan tosissaan tuntuu siltä, että en ole saanut yhtään potilastani paremmaksi, ja maine siitä on ehtinyt joka puolelle maalaiskuntaa."

Kirjeen on kirjoittanut Eeva-Liisa Koskeli (myöhemmin Pesola), tuolloin 22-vuotias lääketieteen kandidaatti. Kirje on osoitettu poikaystävälle, Rainer Pesolalle, Helsinkiin.

Kirjettä kirjoittaessaan Koskeli on ollut kuukauden lääkärintöissä, Mikkelin maalaiskunnan kunnanlääkärin sijaisena. Viranhaltija on oma isä, joka opastaa tyttärensä käytännön työhön. Seuraavana talvena Eeva-Liisa hoitaa isänsä virkaa tämän jäätyä pitkälle sairauslomalle sydänveritulpan takia.

Alku on vaikea.

20.6.1960 "Tilanne on se, että päässäni pyörii jatkuvasti uusia kasvoja, nimiä, oireita ja tauteja, mutta lisäksi on tullut jotain muuta, inhoittavaa: - tieto omien kykyjen vähäisyydestä, ajan riittämättömyydestä, olemattomasta kokemuksesta, pelko virhediagnooseista, lääkkeiden yli- ja aliannosteluista ja - ennen kaikkea - pelko kaiken maailman komplikatioista. --- Huh huh, tilanne on oikein kurja ja katala, sillä en osaa oikein kunnolla levätä hetkeäkään, vaikka työ itse asiassa ei olisikaan kovin rasittavaa."

Eeva-Liisa ei tunne vielä itseään oikeaksi lääkäriksi vaan tituleeraa itseään "ensimmäistä kesäänsä lääkäriä leikkiväksi kandirääpäleeksi".

Potilaatkaan eivät ole ihan vakuuttuneita "sen neidin" taidoista, vaan kaipaavat vanhaa kunnanlääkäriä. Isä tukee tytärtään, mutta sairaanhoitaja-äiti ei aina usko lapsen olevan jo aikuinen. Kunnanlääkärin asunto on vastaanoton yhteydessä.

17.6.1960 "Eräs rouva toi vauvaansa nähtäväksi, se oli levoton ja itki. Tahdoin mitata kuumeen, en löytänyt täältä mittaria, menin kysymään äidiltä, tietääkö hän missä isä sitä pitää. Muori toi oman mittarinsa, innostui jututtamaan rouvaa, otti lapsen syliinsä, kyseli ja neuvoi, jakeli siinä sivussa minulle (Tohtorille!!!) ohjeita ja käskyjä ja sanoi sitten laupiaasti lopuksi rouvalle: "Ajatella sentään, että tuo meidän tytär on jo näin pitkällä! --- Kun menin myöhemmin illalla tarjoamaan äidille maksua siitä potilaasta, hän suuttui; kumma kyllä!"

Poikaystävä, jota Eeva-Liisa kutsuu kirjeissä Oskuksi, on suureksi avuksi: hän on valmis lääkäri, joka osaa tukea Sessaansa. Eeva-Liisa kirjoittaa hänelle paljon käytännön kokemuksistaan ja saa neuvoja, jotka auttavat eteenpäin.

"Olen noudattanut, ainakin yrittänyt noudattaa neuvojasi ja hoitaa ihmisiä enkä "tapauksia"."

Löytäjän ilo

Vähitellen Eeva-Liisa saa otteen työstä. "Tunnen ensimmäistä kertaa elämässäni itseni lääkäriksi, tarkoitan ihan oikeaksi sellaiseksi! Tunne on oikein sykähdyttävä."

Sykähdyttävän tunteen taustalla on oivallus. Eeva-Liisa käy kotikäynnillä 30-vuotiaan miehen luona, joka epäilee sydänkohtausta. Eeva-Liisa kirjoittaa, että tutkittuaan potilasta ja kyseltyään anamneesia "mielessäni helisi pienenä kulkusena diagnoosi stenosis valv.mitr, mutta siitä pidin suuni kiinni, koska en ollut suinkaan varma; tajusin vain nyt ensimmäistä kertaa, mikä löytäjän ilo, mikä vastuu ja mikä merkitys onkaan nyt minulla, joka ensimmäistä kertaa ja ensimmäisenä lääkärinä tämän potilaan kohdalla diagnostisoin oikein tosi morbuksen.

Voi Osku, minä luulen, että tässä oli nyt ensimmäinen sellainen pysyvä arvo, jollaisia lupasit minun tässä ammatissa löytävän!"

Päivä jatkuu vankilassa

Eeva-Liisa tottuu työhön, eikä enää "vapise ja kärsi neuroottisia oireita mennessään aamulla vastaanotolle". Kunnanlääkärin työ on kuitenkin toisinaan raskasta. Eeva-Liisa kuvaa Oskulleen arkeaan:

6.2.1961 "Olen juuri äsken saanut loppuun tämän maanantaipäivän, iäisyyden mittaisen, joka on ollut pahin työpäivä koko aikana. Potilaita oli niin paljon, etteivät mahtuneet edes istumaan odotushuoneessa - tuli jo välillä sellainen kerettiläinen ajatus, että menen ovelle ja karjaisen: "Painukaa kotiin joka sorkka!" Puhelin pärisi joka välissä - piti neuvoa sitä, harkita tätä, muistaa soittaa apteekkiin ja sitten taas yrittää syventyä sisällä istujaan."

Mikkelin maalaiskunnan lääkärin työsarkaan kuuluvat myös kunnalliskodin, alkoholistikodin ja vankilan potilaat. Niinpä päivä jatkuu vankilassa.

"Vankilaan sai taas juosta pahoin myöhästyneenä, sielläkin oli tavallista pidempi lista, vaikka vakituinen hoituri rva Halla-Seppälä suorittaakin kiitettävää karsintatyötä. K sentään oli mahtunut joukkoon ja olikin pahana kun "Pentakromi" oli päässyt pariksi yöksi loppumaan. Siellä suttautui vielä ylimääräistä aikaa, kun yritin urkkia onko eräs nuori pojankoltiainen, ikuinen harmin kappale, hullu vai ei. Oli nyt joka tapauksessa kirjoittanut kirjeen "toveri Hurutseville, maailman Herralle", jonka porukkaan nyt kuului menneen ja ilmoitti "vihaavansa suomea" (pienellä S:llä). En oikein saanut selvää, mutta MIII tuli. Kun tulin kotiin vähän vaille 6 oli eteisessä jo pari pikkutyttöä, huonoja ja kalpeita, rohinaa siellä ja pihinää täällä - 7 lasta, 1 huone, mitä tehdä."

Miten yksi nuori lääkäri saa pidettyä koko maalaiskunnan hengissä? "Tie tuntuu nousevan pystyyn työssä ihan joka puolella - aivan kuin maailmassa ei muuta olisikaan kuin mielisairautta, alkoholismia, narkomaniaa, kuppaa ja - kuolemaa."

Ca-potilas haisevine haavoineen

Isän sijaisena Eeva-Liisan työsuhde kestää, kunnes isä paranee. Hän ei siis tiedä koska pääsee takaisin Helsinkiin Oskunsa luokse ja opintojaan jatkamaan. Ikävä vaivaa. Mutta töitä on tehtävä. Myös neuvolatyö kuuluu kunnanlääkärin tehtäviin.

14.3.1961 "17 toinen toistaan mahtavampaa kumpua tarkastettavana. Joukossa mm. 1 iäkäs täysin debiili naisihminen, köyhä kuin kirkonrotta, koko katraansa samaa lajia. Haukkuu hampaattomalla suullaan joka ikisen tuntemansa ihmisen niin kauan kuin sitä viitsii kuunnella. Eikä mikään kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että on laihtunut tämän raskauden aikana 5 kg. Mitäs tehdä?"

"En olisi ikinä uskonut, miten paljon sosiaalista hommaa liittyy tähän ammattiin! Tuhannen tuhatta kiperää juttua, joihin pitäisi ottaa kantaa!"

Kuvaus kotikäynnistä syöpäpotilaan luona on pysähdyttävä: "ensin 4 km autolla, sen jälkeen 5 km hevosella pitkin tuulista järvenselkää ja halki pimeiden metsien - suulas hieman kaljassa oleva mies kuskina. Tavallaan kyllä äärettömän viehättävä matka aivan tähtikirkkaassa pakkasillassa. Perillä oli Ca-potilas, lähes viimeisillään valtavine haisevine haavoineen. Mutta äärettömän fiksu ja sympaattinen mies. Enkä ole koskaan kaiketi nähnyt niin kiitollista ilmettä joka levisi hänen kasvoilleen, kun sanoin etten usko tässä enää kauan menevän."

Kesällä 1961 Eeva-Liisan isä on jälleen niin hyvässä kunnossa, että voi palata takaisin töihin. Eeva-Liisa on onnellinen päästessään takaisin Helsinkiin.

Kandinrääpäle on kasvanut lääkäriksi.

Nainen ja hänen hevosensa

Eeva-Liisa valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1962 ja seuraavana vuonna hän ja Rainer menivät naimisiin.

Pesola oli isänsä lomasijaisena vielä muutamaan otteeseen, mutta kunnanlääkäriä hänestä ei tullut. Hän teki uransa ensin Kotkan keskussairaalan työterveyslääkärinä ja myöhemmin päihdetyössä. Pesola oli uranuurtaja päihdetyötä tekevänä yleislääkärinä.

- Halusin yleislääkärinä rakentaa pitkäkestoisia potilas-lääkärisuhteita päihdepotilaiden kanssa sen sijaan, että olisin pyrkinyt ohjaamaan heitä muualle.

Pesola pohtii, ettei kunnanlääkäriaikoinaan olisi arvannut tekevänsä uraa päihdepotilaiden parissa.

- Kirjeistä päätellen en suhtautunut heihin tuolloin kovin arvostavasti.

Nyt, eläkkeellä, Eeva-Liisa Pesola on toteuttanut pitkäaikaisen haaveensa ja ostanut oman hevosen. Pinni-nimisen hevosen kanssa Pesola jatkaa elinikäistä harrastustaan, ratsastamista.

- Sekin on vanha, 18-vuotias. Tosin siinä riittää vielä kummasti virtaa.