Miten varaudumme tartuntatautien uhkaan? (pääkirjoitus SLL 48/2001)

Useat seikat edistävät joko jo taltutetuiksi luultujen tai aivan uusien tartuntatautien leviämistä. Väestötiheyden lisääntyminen ja siihen liittyvä slummiutuminen, ihmisten lisääntynyt liikkuvuus myös maapallon mitä eksoottisimpiin kolkkiin, väestön vanheneminen, ruoan suurimittainen valmistaminen ja jakelu, ruiskutettavien huumeiden laaja käyttö ja mahdollisesti ilmaston muutos ovat edesauttaneet HIV:n, lääkeresistentin tuberkuloosin, EHEC:n tai vaikkapa punkkienkefaliitin kaltaisten tautien leviämistä. Näiden ”esiinmarssien” aikana on viimeistään käynyt selväksi, ettei ole olemassa mitään helppoa keinoa uhkien hallitsemiseksi tai tarttuvien tautien nujertamiseksi.

Kuten useimmiten terveysasioissa, viisaus varautumisessakin lähtee ennalta ehkäisystä. Väestön jatkuva suojaaminen rokottein antaa merkittävän turvan monia tauteja vastaan ja toimii pitkään myös hyvin poikkeuksellisissa oloissa. Toimiva terveydenhoitojärjestelmä puolestaan varmistaa, että suojaus- ja hoitotoimenpiteitä voidaan toimittaa tarvitseville siellä, missä niitä tarvitaan ja tehokkaimmassa muodossaan.

Anthrax-jupakka antaa paljon ajattelemisen aihetta. Yhdysvaltain hyvin koulutettu koneisto ei pystynyt estämään kliinisten tautitapausten ilmaantumista, vaikka tartunnan laadusta ja todennäköisestä lähteestä olikin nopeasti olemassa kohtalainen ennakkokäsitys. Valtaosa tautitapauksista paljastui vasta kliinisten oireiden ilmaannuttua; heidän löytämisekseen tarvittiin osaavia terveydenhuollon ammattilaisia. Tänäkään päivänä emme tiedä itiöiden tarkkaa laatua tai niiden kulkeutumisreittejä. Emme myöskään tiedä mitä positiivinen PCR-tutkimus nenästä merkitsee tai ei merkitse.

Myös kaikkein pahimman varalle varautumisen on rakennuttava hyvän normaalin toiminnan varaan. Tarvitaan hyvin koulutetut terveydenhuollon ammattilaiset, jotka toimivat järjestelmän silminä ja korvina. Sen lisäksi tarvitaan toimiva epidemioiden ilmoitusjärjestelmä, johon liittyy ammattitaitoinen epidemiaselvitys. Ja lisäksi tarvitaan hyvät kanavat tiedon nopeaan välittämiseen potilaita tutkiville ja hoitaville lääkäreille.

Suomessa on kehitetty epidemioiden ilmoitus- ja selvitysjärjestelmää viranomaisten yhteistyönä viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana. Tietyt kriteerit täyttävästä tautiryväksestä tehdään ilmoitus Kansanterveyslaitokseen, josta se välittyy edelleen muille viranomaisille. Yhdessä paikallisten viranomaisten kanssa arvioidaan laajemman epidemiaselvityksen tarpeellisuutta. Tarvittaessa pyritään yhdessä tunnistamaan epidemian alkulähde, leviäminen ja leviämisen riskitekijät.

Tämän järjestelmän runkona on KTL:n asiantuntijoiden, sairaanhoitopiirien infektiolääkärien ja terveyskeskuksissa infektiotaudeista vastaaviksi nimettyjen lääkärien yhteistyöverkko, jonka kautta tietoa välitetään nopeasti. Verkko sallii, ainakin teoriassa, myös alueellisesti ja ajallisesti rajatun tehotarkkailun esimerkiksi epäilyttäviä tautitapauksia etsittäessä.

Anthrax-kirjeiden ilmaannuttua jouduttiin yhteistä ohjeistusta ja tiedonkulkua testaamaan tosimielessä. ”Harjoitus” paljasti, että järjestelmä toimii periaatteessa hyvin, mutta eräissä sairaanhoitopiireissä ja kunnissa tieto ei välittynyt tarpeeksi nopeasti sitä tarvitseville. ”Harjoitus” venytti resurssit äärirajoilleen. Jos anthrax-tapauksia olisi ilmaantunut, olisi tilanne ollut vielä paljon vaativampi ja monissa pisteissä kaaoskynnys olisi varmasti ollut lähellä.

Seuraavaksi onkin käytävä läpi sairaanhoitopiirien ja kuntien suunnitelmat myös siltä varalta, että vastaavassa tilanteessa tarvitaan potilaiden eristämistä ja sijoittamista varasairaaloihin ja heidän hoitamistaan siellä. Samoin logistiikka on mietittävä tarkoin: voimmeko varmasti toimittaa perille lääkkeitä tai rokotteita, jos paniikki on paha.

Myös laboratorion valmiuksia on mietittävä. Lähtökohtamme on, että maassamme on korkeatasoiseen mikrobiologiseen diagnostiikkaan kykenevä laboratorioiden verkosto, jossa on riittävä asiantuntemus muuhunkin kuin rutiinidiagnostiikkaan. Harvinaisia ja ennalta arvaamattomia mikrobeja varten on edelleen kehitettävä valtakunnallisesti keskitettyjä osaamispisteitä, jotka voivat itse suorittaa erityisen vaativia laboratoriotutkimuksia tai ohjeistaa niiden tekoa muualla. Ulkomaista konsultaatioapua on osattava pyytää ja saada. Myös näytteiden keskitetty kuljetus ja käsittely saattavat eräissä tapauksissa olla välttämättömiä.

Erityisesti bioterrorismitilanteessa, mutta myös muissa äkillisissä epidemiatilanteissa joudutaan useimmiten päättämään vastatoimista epätäydellisten tietojen perusteella. Julkinen sana saattaa helposti lisätä suuren yleisön ahdistusta ja painostaa päättäjiä hätiköityihin ratkaisuihin. Asiantuntijoiden julkisuudessa esittämien kantojen yhdenmukaisuus ja luotettavuus ovat tärkeitä tekijöitä luottamusta herättävän ilmapiirin säilyttämisessä.

Pauli Leinikki