Amerikkalaistutkimuksessa saatiin viitteitä siitä, että verikokeen perusteella voidaan tunnistaa potilaat, joille on hyötyä beetainterferonihoidosta.

Multippeliskleroosista on amerikkalaistutkimuksessa erotettu kaksi eri muotoa, joista toiseen saadaan apu beetainterferonihoidosta, toiseen ei. Nämä alatyypit voitiin erottaa verikokeella.

Nature Medicine -lehdessä (online) julkaistussa tutkimuksessa MS-taudin mallina toimi hiirille myeliini-injektioilla aikaansaatu kokeellinen autoimmuunienkefaliitti. Näennäisesti samanlainen tauti saatiin aikaan kahta eri tietä, gammainterferonia tuottavien T-solujen tai interleukiini 17:ää tuottavien T-solujen indusoimana. Beetainterferoni tehosi edelliseen, mutta ei jälkimmäiseen.

Stanfordin yliopiston tutkimusryhmä jatkoi tutkimalla verinäytteitä 26 MS-potilaasta, joiden sairaushistoria oli hyvin tunnettu. IL-17-tyyppi F osoittautui vedenjakajaksi, jonka pitoisuus verinäytteissä oli joko hyvin pieni tai hyvin suuri. Potilaat, joilla pitoisuudet olivat hyvin pienet, saivat beetainterferonihoitoon hyvän vasteen eikä heillä ollut relapseja. Sen sijaan potilaat, joilla IL-17F-tasot olivat hyvin korkeat, eivät hyötyneet beetainterferonista ja heille hoito saattoi olla jopa haitaksi. Näitä potilaita oli noin kolmannes aineistosta.

Tutkimusta johtava professori Lawrence Steinman korostaa, että tulokset täytyy varmistaa muissa tutkimuksissa ja laajemmissa potilasaineistoissa. Jos näin käy, beetainterferonihoito voidaan tulevaisuudessa kohdentaa yksinkertaisen verikokeen perusteella ja välttää turhan lääkityksen haitat ja kustannukset. Stanfordin yliopiston lisenssitoimisto on jo jättänyt verikokeesta patenttihakemuksen.

Marianne Jansson
Kuva: Pixmac