Perhekeskeinen työote hoitaa ja ehkäisee sairauksia

Yhteiskunnassa vallitseva individualismi näkyy voimakkaana potilaiden hoidossa, jossa keskitytään yksilöön. Olisiko hyvä ottaa biopsykososiaalinen näkemys biolääketieteeseen perustuvan näkemyksen rinnalle?

Potilas on osa yhteisöään ja ennen kaikkea perhettään. Lisäksi tiedetään entistä enemmän, miten vuorovaikutukseen liittyvät tunteet välittyvät useiden mekanismien kautta elimiin ja solutasolle. Vuorovaikutus myös muokkaa aivoja, mikä näkyy erityisesti lapsilla. Kuitenkin yhteiskunnassa vallitseva individualismi näkyy voimakkaana potilaiden hoidossa, jossa keskitytään yksilöön. Olisiko hyvä ottaa biopsykososiaalinen näkemys biolääketieteeseen perustuvan näkemyksen rinnalle?

Kansainvälisesti puhutaan ns. perhelääketieteestä yleislääketieteen rinnalla. Suomessa nämä näkemykset ovat jääneet taka-alalle. Erityisesti lasten ja vakavasti tai pitkäaikaisesti sairaiden hoidossa olisi hyvä huomioida koko perhe ja ympäristö. Tämä koskee niin perusterveydenhuoltoa kuin erikoissairaanhoitoa. Perhekeskeinen työskentely voi pohjautua systeemiteoriaan, jonka mukaan jokainen perheen jäsen vaikuttaa toisiinsa. Taustalla on perhe- ja ratkaisukeskeisten terapioiden teorioita. Pekka Larivaaran ja kumppaneiden kirja Potilas, perhe ja perusterveydenhuolto esittelee hyvin työotetta (1).

Koko perhe tuen piiriin

Perheenjäsenen sairastuminen koskettaa koko perhettä. Tulee mietittäväksi, miten jaetaan tietoa sairaudesta sekä lievitetään potilaan ja läheisten huolia. Mahdollisuuksien mukaan tarjotaan apua arjessa ja sairaudesta selviämisessä. Sekä potilas ja perheenjäsenet voivat saada toisistaan voimaa sen sijaan, että kamppailisivat asioiden kanssa yksin. Toiset perheet tarvitsevat tukea tähän prosessiin enemmän kuin toiset. Myös monien sairauksien hoitoa hyödyttäviä elämäntapamuutoksia perheenjäsenen on vaikea tehdä yksin. Lisäksi aikuispotilaiden lapsilla on kohonnut riski sairastua samaan sairauteen. Jos koko perhe on tuen piirissä, niin lasten ongelmat voitaisiin helpommin todeta ja hoitaa varhaisessa vaiheessa.

Työssäni lastenpsykiatrian erikoislääkärinä olen tottunut toimimaan koko perheen ja verkoston kanssa. Esimerkiksi pakko-oireisen lapsen perhe usein mukautuu lapsen perheeltä vaatimiin rutiineihin. Tai samantapaisesti voi käydä Aspergerin oireyhtymää sairastavan lapsen kanssa. Näin perhe joutuu muuttamaan toimiaan. Lapsi ja perheenjäsenet voivat huolestua ja ahdistua, ja kukin voi oireilla omalla tavallaan. Toiset perheenjäsenet voivat esimerkiksi liikaakin yrittää suojella ja auttaa, toiset taas voivat viettää aikaa paljon poissa kotoa. Lapsen koulun sujuminen vaatii erityisjärjestelyjä. Lapsi ja ympäristö voivat tarvita erityistä tukea erilaisuuden kohtaamiseen.

Vastaavasti esimerkiksi äidin somaattisesta sairaudesta johtuva väsymys tai kipuilu heijastuu koko perheeseen. Tulee mietittäväksi, kuka tekee äidin tekemiä kotitöitä. Miten eri perheenjäsenissä näkyy huoli äidin sairaudesta ja selviämisestä sekä mahdollinen pelko äidin menettämisestä? Mahdolliseen menetykseen liittyy usein kokemus hylätyksi tulemisesta ja yksin jäämisestä sekä huoli arjesta selviämisestä.

Kysy miten lähipiiri reagoi?

Vastaanotolla voidaan perhekeskeisesti työskenneltäessä ottaa potilaan kanssa puheeksi arjen sujumisen lisäksi perheen ja muun lähipiirin reaktiot ja suhtautuminen sairauteen. Tarvittaessa voidaan pyytää potilaan hoidon ja tuen kannalta keskeisiä ihmisiä mukaan vastaanotolle. Näin voidaan kuulla kaikkien osallisten näkemykset, huolet, ideat sekä mahdollisuudet auttaa.

Perheen taustoista keskustelu esimerkiksi sukupuun avulla lisää ymmärrystä potilaan ja perheen reaktioista, genetiikasta, suvusta opituista malleista, tukiverkostosta ja voimavaroista. Näin saatua tietoa voidaan hyödyntää kokonaisvaltaisen hoidon suunnittelussa.

Tätä keskustelua voisi vaikka perhetyöhön perehtynyt hoitaja tai sosiaalityöntekijä jatkaa lääkärin vastaanoton jälkeen potilaan ja perheen kanssa. Jos tilanne on vaikea, voidaan järjestää perheterapiaa tai esim. lapsen oireillessa moniammatillista tiimityöskentelyä lastenpsykiatrian poliklinikalla. THL:n Toimiva lapsi & perhe -hanke on tuonut keskustelumenetelmiä vaikeuksien, kuten päihde- ja mielenterveysongelmien, ylisukupolvisen kierteen katkaisemiseksi (2).

Usein avaimia asioiden ratkaisuun ovat perheen yhdessä jakama tieto ja ymmärrys sairaudesta sekä keskustelu arjesta ja tunteista sekä jatkon suunnittelu yhdessä. Näin ollen näen, että monesti somaattisessa hoidossa, kuten myös psykiatrialla, hyödyttäisi perhekeskeinen ote. Hoitotulokset ja arjessa selviäminen paranisivat sekä ennaltaehkäistäisiin monia sairauksia. Kun lääkäri tuntee perheen, niin työskentely pitkällä aikavälillä myös nopeutuu, kun lääkäri ymmärtää kontekstin.