Maailman terveysjärjestön WHO:n raportin mukaan pitkäaikaissairauksien hoidon huonot hoitotulokset ovat maailmanlaajuinen ongelma. Kehittyneissä maissa parhaimmillaankin hoito-ohjeita noudattaa vain puolet, ja pahimmillaan vain joka kymmenes potilas käyttää hänelle määrättyä lääkitystä vuoden kuluttua hoidon aloittamisesta. Kehitysmaissa tilanne on vielä huonompi.

WHO ei halua syyllistää vain potilasta huonosta ”hoitomyöntyvyydestä”, vaan korostaa, että tarvitaan laajemmin hoitoon sitoutumista, niin potilaan, perheen, ystäväpiirin kuin hoitojärjestelmänkin.

– Parempi pitkäaikaissairauksien hoitoon sitoutuminen vähentää myös terveydenhuollon kustannuksia vähentämällä kalliimpien interventioiden tarvetta, kuten sairaalahoitojaksoja, tehohoidon tarvetta ja työkyvyttömyyttä, totesi raportin toimittaja tri Eduardo Sabaté vieraillessaan Suomessa raportin suomenkielisen laitoksen julkistamisen yhteydessä. Suomennos Pitkäaikaisiin hoitoihin sitoutuminen – Näyttöä toiminnan tueksi on ilmestynyt Lääketietokeskuksen julkaisemana.

Suomessakin verenpainepotilaista vain neljännes on hyvässä hoitotasapainossa, tyypin 2 diabeetikoista murto-osa. Yleislääkäri Heikki Pärnänen korostaa, että kyse on paljon muustakin kuin lääkehoidosta.

– Lääkkeettömän hoidon keinoilla on pitkäaikaissairauksissa erityisen merkittävä osa. Niihin sitoutuminen tuo potilaan aktiiviseksi toimijaksi hoitoprosessissa, toteaa Pärnänen.

Lääkärillä on pitkäaikaissairauksien hoidossa Pärnäsen mielestä valmentajan rooli. Lääkäri toimii asiantuntijana, rohkaisijana, joskus patistajanakin. Tähän pitäisi myös terveydenhuoltojärjestelmän sitoutua antamalla mahdollisuus hyvään työntekoon.

Lääkkeen ottokin on tapa, joka täytyy oppia. Myös elämäntapojen muuttaminen on miellettävä hoidoksi.

– Hoito on tärkeää kytkeä arkielämään, vaikkapa tekemällä harjoituksia. Myös potilaan perhe on saatava mukaan, sanoo terveyspsykologian dosentti Arja R. Aro Kansanterveyslaitokselta, yksi raportin kirjoittajista.

Tutkimusten mukaan hoitoon sitoutumista edistävät parhaiten monipuoliset interventiot, joissa annetaan tietoa, neuvotaan, sovitaan, muistutetaan ja joissa potilas toteuttaa omaseurantaa. Tällöin hän myös näkee tuloksen omasta toiminnastaan.

– Potilaan käsitykset omasta sairaudesta ovat viime kädessä ratkaisevia, sanoo Arja Aro.

Joskus potilaan toimintaa ohjaavat kaikesta informaatiosta huolimatta uskomukset, joita lääkäri ei edes tunne. Potilas saattaa esimerkiksi pitää taukoa lääkityksessä, jotta ”elimistö saa levätä”. Näihin uskomuksiin pääsee käsiksi sitoutuneessa hoitosuhteessa.

MARIANNE JANSSON