Vaikenemalla työn raskaista puolista lääkäri uupuu ja kyynistyy. Työnohjaus, huumori ja päivittäiset ­juttuhetket kollegoiden kanssa auttavat.

Jokainen lääkäri tarvitsee tilaisuuksia purkaa työnsä kuormittavia kokemuksia, psykiatri, työnohjaaja Marja-Liisa Eloranta sanoo.

Hänen mielestään yksin pärjäämisen ihanne on edelleen valitettavan iso osa lääkärin identiteettiä.

- Monet meistä ovat tottuneet vuodesta toiseen painamaan työn nostattamat tunteet taka-alalle ja vaikenemaan niistä. Lääkärin kuuluu muka kestää mitä tahansa.

Elorannan mukaan tämän tien päässä on usein uupuminen.

- Esimerkiksi unettomuus on yleistä: tukahdutetut asiat nousevat mieleen aamuyön tunteina. Lopulta voimat eivät riitäkään sinne odotetulle eläkkeelle asti.

Elämäntilanne vaikuttaa

Marja-Liisa Elorannan mukaan on täysin yksilöllistä, millaiset potilaat ja kokemukset herättävät lääkärissä erityisen tarpeen käydä läpi tapahtunutta. Hän on silti havainnut lääkäreille pitämissään työnohjausryhmissä tiettyjä toistuvia lainalaisuuksia.

- Joutuminen vapaa-ajalla esimerkiksi onnettomuuspaikalle auttamaan on monesti traumaattinen kokemus. Lääkäri on silloin yllätettynä ja omillaan, ilman työpaikan tuttuja puitteita.

Myös työn ulkopuolinen elämäntilanne vaikuttaa siihen, mikä tuntuu raskaalta.

- Pienten lasten isiä ja äitejä koskettaa erityisesti lapsipotilaiden hätä. Jos taas yksityiselämässä huolena on oman ikääntyneen vanhemman sairaus, vanhusten hoitaminen saattaa tuntua kuormittavalta.

Joskus työssä aktivoituvat kipeät kokemukset omasta menneisyydestä: vaativa potilas voi esimerkiksi herättää vanhat koulukiusaamismuistot.

Ryhmästä kaikupohjaa

Työnohjaus tarjoaa ympäristön, jossa ammatin kuormittavia tilanteita voi käydä rauhassa läpi. Elorannan mielestä jokaisella lääkärillä tulisikin olla mahdollisuus työnohjaukseen - myös muilla kuin psykiatreilla.

- Itse pidän ryhmätyönohjausta esimerkiksi hematologian ja syöpätautien lääkäreille. Vaikka jokaisen tuntemukset ovat omanlaisiaan, ryhmäläiset löytävät yleensä kaikupohjaa myös toistensa kokemuksista.

Marja-Liisa Eloranta kertoo todenneensa toimivaksi 5-7 hengen ryhmän, joka koostuu saman erikoisalan lääkäreistä. Keskustelua edistää myös se, että osallistujilla on suunnilleen yhtä pitkä työura takanaan.

- Ryhmät kokoontuvat suunnilleen kerran kuussa puolitoista tuntia kerrallaan. Sen verran aikaa soisi jokaisen pystyvän irrottamaan omalle hyvinvoinnilleen.

Kysy työnohjausta suoraan

Asenteet työnohjausta kohtaan muuttuvat Marja-Liisa Elorannan mukaan yhä myönteisemmiksi, hitaasti mutta varmasti. Hän kehottaa kysymään mahdollisuutta työohjaukseen rohkeasti suoraan työnantajalta.

- Ei tarvitse jäädä odottelemaan univaikeuksia tai muita oireita. Mukaan voi tulla ilman mitään isoja traumoja. Yleensä kaikki työnohjausta kokeilleet haluavat jatkaa, myös he, jotka ovat olleet alun perin epäileväisiä.

Voi tosin olla syytä varautua erikoisiinkin reaktioihin. Työnantaja saattaa yhä nykypäivänä kysyä työnohjausta toivovalta, kuinka huonossa jamassa hän oikein on henkisesti.

Kahvihuone kunniaan

Marja-Liisa Eloranta muistuttaa, että työnohjauksen rinnalle tarvitaan pieniä jakamisen kokemuksia jokaiseen työpäivään.

- Joskus riittää, kun saa puuskahtaa ohimennen kollegalle, että olipa hankala potilas. Työtahti ei saisi olla niin kiireinen, ettei tilaa näille päivittäisille juttuhetkille ole. Väitetään ihan syystä, että kahvihuone on työpaikan tärkein tila.

Myös pysyvä hoitajatyöpari tarjoaa Marja-Liisa Elorannan mukaan monelle lääkärille luotetun juttukumppanin. Siirtyminen kiertäviin työpareihin tekee siis lääkäreistä entistä yksinäisempiä.

- Lääkäreiden yhteisiin illanviettoihinkaan harvalla on enää aikaa ja voimia. Tämä on ymmärrettävää, mutta sääli kokemusten jakamisen näkökulmasta.

- Älä jää odottamaan unihäiriöitä tai muita oireita, vaan kysy työnantajalta työnohjausryhmästä, Marja-Liisa Eloranta sanoo.

Oma persoona on tärkein työkalu

"Olen itse opiskellut työnohjaajaksi syöpälääkärin työn ohessa. Työssä jaksaminen, ammatillinen kehittyminen ja vuorovaikutustilanteiden hallinta kiinnostavat minua kovasti.

Tein oman klinikkamme lääkäreille kyselyn työnohjauksesta. Sen tulokset olivat yllättäviä. Jopa 78 prosenttia vastanneista kertoi pitävänsä työnohjausta erittäin tärkeänä. Heistä noin puolet oli työnohjauksen piirissä. Vain muutama lääkäri ilmoitti, ettei koe asiaa tarpeelliseksi. Nyt olemmekin pyrkineet tarjoamaan myös lopuille kiinnostuneille tilaisuuden työnohjaukseen.

Sairaalassamme toteutuu pian iso organisaatiouudistus, jonka myötä myös työhyvinvointiin ja työnohjaukseen on pyritty kiinnittämään huomiota aiempaa enemmän.

Itse koen, että mahdollisuus keskustella työstä on tässä ammatissa käytännössä välttämätön. Oma persoona on tärkein työkalumme. Onnistunut työnohjaus hyödyttää paitsi lääkäriä itseään myös koko työyhteisöä ja potilaita.

Asioiden päivittäinen jakaminen on totta kai tärkeää. Se ei saisi kuitenkaan kääntyä työyhteisöä kuormittavaksi tekijäksi. Lounas kollegoiden kanssa on mielestäni parempi pyhittää rentoutumiseen kuin hankalien kokemusten käsittelemiseen."

Eija Korkeila

syöpätautien ja sädehoidon erikoislääkäri, TYKS

Kantelutilanteessa jää usein yksin

"Kahvihuonekeskustelut ja meetingit ovat tärkeitä - kuten myös työpaikkahuumori ja erilaiset sisäpiirijutut. Kotonahan näitä asioita ei voi oikein käsitellä.

Usein terveydenhuollon kaikkein rankimmissa työpisteissä on vähiten työnohjaustoimintaa, vaikka asiakasmäärät ovat suuria ja kuormitus muutenkin kovaa. Näin on esimerkiksi akuuttipuolella. Ajan löytäminen työnohjaukselle on vain päivystystyössä kovin ongelmallista.

Muistutukset ja kantelut koetaan poikkeuksetta erittäin ikäviksi ja rankoiksi. Usein lääkäri jää näissä tilanteissa aika yksin. Osa kanteluista on täysin aiheellisia, mutta osa varsin käsittämättömiä ja juuri siksi niin raskaita. Syyteharkintakuulusteluihin joutuneet kertovat todella pelkäävänsä ja ahdistuvansa jokaisesta postista.

Työn käsittelemisen tarvetta lisää myös se, että media on opettanut osan potilaista arvostelemaan ja epäilemään. Olet muka fiksu, kun osaat haukkua terveydenhuoltoa. Sairaudet ja kuolema ovat nykyään joidenkin mielestä jotenkin terveydenhuollon syytä. Vaikka suurin osa potilaista on edelleen mukavia, tässä työssä on pakko kasvattaa paksu nahka epäasialliselle käytökselle ja huutelulle.

Ainakaan vielä en ole nähnyt lääkäreiden puhuvan sosiaalisessa mediassa työstään. Toivottavasti siihen ei livetäkään. Varmasti työ jättää meihin ajoittain jälkiä, joita emme tunnista. Ammatista tulee vääjäämättä osa meitä - ja osin raadollistakin ihmiskäsitystämme."

Tuuli Löfgren

ylilääkäri, Ensiapu Acuta, perusterveydenhuollon vastuualue

Uhkailevat potilaat uuvuttavat

"Puhumattomuus on selvä uupumisen ja kyynistymisen riskitekijä.

Meillä ei ole työnohjausta, vaikka periaatteessa lähes kaikki sitä kannattavat. Aikaisemman kokemukseni mukaan osanotto säännölliseen työnohjausryhmään on niukkaa.

Periaatteenamme on, että seniorien luokse voi aina tulla jakamaan asioita. Erikoistuvilla lääkäreillä on nimetyt tutorit tätä varten. Seniorit puolestaan voivat tulla ylilääkärin juttusille.

Olemme päivystysyksikössä tottuneet traagisiinkin tapauksiin ja kiivaaseen työtahtiin. Eniten jakamisen tarvetta herättävät vaikeasti somatisoivat, vaativat ja uhkailevat potilaat. Lääkäri voi tuntea tulleensa ikään kuin petetyksi: potilaan kanssa on keskusteltu pitkään, ja yhteisymmärrys tuntuu löytyneen - sitten tuleekin uhkaus.

Myös omaisten käytös herättää toisinaan tarpeen purkaa kokemuksia. Läheiset saattavat olla uhkaavia ja vaativia tai heittäytyä mukaan potilaan somatisointiin.

Sosiaalisessa mediassa näkee tapauksia, joissa työasioiden vääränlaisen jakamisen raja on ainakin lähellä."

Laura Pikkarainen

vs. ylilääkäri

Haartmanin sairaala, HUS