”Sairaalan siniharmaa standardipyjama on vastaansanomaton merkki huvenneesta elinvoimasta. Lääkärintakin automaattisesti antamaa arvostussuojaa ei enää ole”, kirjoittaa Lääkärilehden entinen päätoimittaja, lääkintöneuvos Taito Pekkarinen kokemuksistaan sydämensiirtoleikkauksesta.

Olin viime kesänä mökillämme Vihdissä ja jo yöpuulla, kun HYKS:n elinsiirtoyksiköstä soitettiin.

- Sinulle on löytynyt pumppu, ja se on jo tulossa sairaalaan. Ehditkö tänne tunnissa?

Sairastin iskemiapohjaista dilatoivaa kardiomyopatiaa. Diagnoosi oli ollut tiedossani jo muutaman vuoden. Vointi oli kuitenkin pysynyt lääkkeitten ja tahdistimien avulla kohtuullisen hyvänä, vaikka sydän laajeni ja pumppausvoima heikkeni pikku hiljaa.

Olin saanut sydäninfarktin vuonna 2003. Vajaatoiminnan lisäksi kärsin flimmeri-episodeista, jotka olivat aiheuttaneet kaksi vakavampaa tromboembolista tapahtumaa. Ensimmäinen tuli pian sydäninfarktin jälkeen, jolloin embolus tuhosi vasemman munuaisen. Toinen aiheutti vasemman puolen totaalisen halvaantumisen keväällä 2010. Mekaaninen trombin poisto aivoista onnistui kuitenkin erinomaisesti, ja huonosta alkutilanteesta huolimatta toivuin hyvin käveleväksi. Sydämensiirtojonoon minut oli asetettu joulun alla 2010.

Tapahtumat, joista tässä kerron, alkoivat iltayöstä 11.6.2011. Poimin niistä asiat, jotka ovat mietityttäneet minua eniten - yritän kuvata tuntojani lääkärinä potilassängyssä.

Ensimmäisinä viikkoina siirtoleikkauksen jälkeen kärsin melko paljon sekavuudesta, joten en takaa, että kaikki kertomani pitäisi yhtä absoluuttisen totuuden kanssa. Tämä on kuitenkin minun totuuteni tapahtumista ja tunnoistani silloin.

Jäänkö tälle matkalle?

Ambulanssimatkalla oli vielä aikaa miettiä, mitä olin tekemässä. Jo muutaman vuoden oli ollut kiistatonta, että olin vakavasti sydänvikainen. HYKS:n sydänaseman ennusteen mukaan jäljellä oleva elinaikani ilman siirtoa olisi hyvällä onnella viisi vuotta, huonolla vuosi.

Sydämensiirrosta selviämisen ensimmäisen vuoden eloonjäämisennuste on 80 %:n luokkaa. Keskimäärin kahdelle kymmenestä käy huonosti leikkauksessa tai vuoden kuluessa sen jälkeen. Kuolenko minä tälle reissulle?

Olen ollut kerran aiemmin kasvotusten vakavan kuolemanvaaran kanssa. Edellisenä kesänä sain akuutin keuhkopöhön aivohalvauksen ja samanaikaisen pneumonian takia. Ajatus kuolemasta veti silloin puoleensa oudon väkevästi. Jokaisesta adrenaliinihermopäätteestä oli piiskattu jokainen mikromooli välittäjäainetta hengityslihasten jaksamiseen. Ponnistelun lopettaminen olisi antanut helpotuksen ja lopettanut ekshaustion ja tukehduttavan hengenahdistuksen.

Olin 62-vuotias ja elänyt mielestäni melko hyvän elämän. En ollut kenellekään velkaa, enkä saamassa keneltäkään mitään. Minulla ei ole uskonnollista vakaumusta, josta ammentaa lohtua kuoleman mahdollisuuden miettimiseen. Läheisilleni kuolemani tarkoittaisi surua ja muutoksia, mutta he toipuisivat aikanaan.

Kipu on vastenmielistä. Helpointa olisi, jos kuolema tulisi leikkausanestesian aikana enkä tietäisi siitä mitään. Jos kuolema tulisi myöhemmin, se johtuisi todennäköisesti sydämen vajaatoiminnasta ja muistuttaisi tukehduttavaa keuhkopöhökokemusta. Ilman hoitoa elämä jatkuisi vain muutamaa minuuttia pidemmälle. Sen jälkeen kaikki olisi hiljaista.

Jonottaessani siirtosydäntä olin käynyt nämä ajatukset läpi monta kertaa ja päätynyt aina samaan lopputulokseen: tätä tietä menen. Jos olen toinen noista kymmenestä lähtevästä huono-onnisesta, se on sitten kohtaloni.

Vielä hengissä

HYKS:n ovella odotti iloisen oloinen mieshoitaja. Anestesialääkäriä ehdin hädin tuskin tervehtiä ja kertoa, ettei allergioita ole, kun jo humahdin uneen. Seuraavista tunneista minulla ei ole muistikuvaa. Leikkauskertomukseni olen toki lukenut. Tuntui erityisen oudolta ajatella, että se koski minun sisuskalujeni käsittelyä, eikä, kuten tavallista, jonkun toisen ihmisen. Kertomuksen mukaan leikkauksessa ei ollut ongelmia.

Minut on nukutettu ehkä kymmenkunta kertaa. Heräämisen jälkeen olo on ollut hieman euforinen. Euforia häipyy, kun anestesiamömmöt haihtuvat pikku hiljaa pois.

Niin nytkin. Olin mielestäni heti erinomaisessa kunnossa, valmis vaikka lähtemään kotiin. Ensimmäisenä asiana tiedostin, että olin elossa. Henki ei siis mennyt ainakaan ensimmäisessä koettelemuksessa. Anestesialääkäri yritti pitää hereillä tavanomaisin kysymyksin:

- Kuuletko ääntäni? Tiedätkö, missä olet? No missä? Liikuta jalkojasi. Liikuta käsiäsi. Montaako sormea liikuttelen silmiesi edessä? Ja lopuksi:

- Hereillä on, vedetään putki pois kurkusta.

Utuista toiveikkuutta

Teho-osastolla tuntui turvalliselta, sillä huoneessa pyöri koko ajan hoitajia. Leikkauksen tehnyt kirurgi ilmaantui paikalle aluksi monta kertaa päivässä, useimmiten yksinään.

En huomannut hänessä kertaakaan merkkejä kiireestä tai hermostuneisuudesta. Lääkärinkoulutuksestani huolimatta en itse tiennyt elinsiirroista juuri mitään. Päätin tyytyä kirurgin selontekoihin ja seuraamaan hänen ilmeitään: mikä hänen mukaansa oli normaalia tai lähes normaalia, oli sitä myös minulle.

Dialyysissä kävin vain muutaman kerran. Ymmärsin itsekin, että uuden sydämen ja ainoan munuaiseni täytyi toimia ainakin kohtuullisesti, jos niin harvat dialyysikäynnit riittivät. Ehkäpä tulos voisi olla hyvä jatkossakin. Päätös lähteä tähän rääkkiin ei ollut ainakaan täysin väärä.

Tajusin kuitenkin eläväni vaarallisia aikoja. Akuutin hylkimisreaktion kannalta erityisen riskialtista aikaa jatkuisi ensimmäiset viikot ad kolme kuukautta. Sen jälkeen riski säilyisi lopun elämääni, mutta pienenisi joka päivä.

Näistä ahdistavista iltamietteistäni pääsin irti kiinnittymällä fatalistisesti ajatukseen, että jokaisella on elämässään helpompia ja hankalampia vaiheita, jotka on vain elettävä läpi. Hermoilemalla en auttaisi itseäni. Ja eihän siihen ihan oikeasti ollut ainakaan vielä mitään syytäkään. Jos tilanne muuttuu, ehdin miettiä sitä aikanaan.

Perheelle ja tutuille yritin olla hilpeä. "Homma on satavarmasti kotona. Mikään ei viittaa siihen, että tässä kävisi huonosti. Kyllä täällä osataan." Ilmeisesti he eivät uskoneet, sillä heidän kasvoistaan näkyi huoli. He kyselivät usein hoitajilta todellista vointiani, ja se ärsytti hieman.

Tehohoitoviikko kului nopeasti. Kokeita otettiin yhtenään. Erityisen inhottavaa oli roikottaa kaulalla telemetriä, vaikka monitorista olikin hauskaa seurailla uuden sydämeni piirtämää EKG-käyrää.

Uusi sydän toimi hyvin. Olo oli hieman lääketokkurainen, mutta ilmapiiri osastolla miellyttävä - touhukkaan toiveikas. Hoitajat juoksivat kertomaan biopsioiden tulokset heti, kun ne tulivat patologilta. Ne olivat kaikki puhtaita.

Kellossa päällekkäiset viisarit

Joku sairaanhoitajista oli sanonut avovaimolleni Eeva-Liisalle, että selviäisin kyllä fyysisesti tästä savotasta. Aivojen suhteen kukaan ei voinut olla varma.

Aivot toipuivatkin selvästi muuta ruumista hitaammin. Ensimmäisinä viikkoina en tajunnut, oliko aamu vai ilta, enkä sitä, etten itse ymmärtänyt asiaa. Potilashuoneen kellossa näin usein kahdet viisarit päällekkäin. Jouduin kyselemään hoitajilta, kumpia viisareita pitäisi lukea.

- Samapa tuo. Jos jotain luet, lue alempia, kuului useimmiten hieman virnistelevä vastaus.

Näin paljon touhukkaita unia: olin milloin missäkin tutussa paikassa - HYKS:n hoitajat aina mukanani. Vietimme virkistyspäivää Hyvinkäällä ja piipahdimme kaverini Penan luona Luxemburgissa. Pena oli tilannut koko osastomme henkilökunnan hoitamaan lapsiaan käyntimme ajaksi. Pena ja vaimonsa ovat persoja hyvälle ruoalle mutta tarjosivat nyt vain sairaalan perussapuskaa, vaikka olimme tulleet kylään kaukaa.

Kerran heräsin oltuani juuri pitämässä kokousta Helsingin Suomalaisella Klubilla. Sinnekin oli tuotu varusteet hoito-osastoltani ja jotenkin olin päätynyt makaamaan tuttuun sänkyyni. Mietin kiihkeästi, miten päästä Klubilta kotiin ilman rahaa taksiin ja kotiavainta. Houreiselle upseerille ne tietenkin olivat vain suhteellisia esteitä.

- Nappaan kadulta taksin. Kyllä Eeva-Liisa tulee avaamaan oven ja maksamaan taksin. Lenkkarit jalkaan ja ulos etsimään taksia. On kesäyö, pärjään hyvin sairaalan pyjamassa ja kylpytakissa.

Pääsin käytävälle ja suuntasin ulos vastapäisestä ovesta, mutta sen takana olikin Klubin keittiö. Keskellä lattiaa istui yksi suosikkihoitajistani kuorimassa perunoita.

Tosiasiassa olin päätynyt osastomme kansliaan.

- Mihinkäs sinä olet menossa, hoitaja kysyi.

Tajusin pöpperöisenäkin, että nyt on oltava tarkka.

- Vessaan, vastasin ja uskoin kuulostavani järkevältä.

- No hyvä, minä tulen auttamaan.

Menimme vessaan ja kohta minut palautettiin omaan sänkyyni. Ennen nukahtamista mietin vakavasti perinteikkään Helsingin Suomalaisen Klubin nykymenoa: että sinnekin on jouduttu järjestämään näin raskas hoitopalvelu!

- Vaikka toisaalta, vanhoja miehiähän suurin osa sen asiakkaista lieneekin.

Sekavuus oli ensimmäisinä hoitoviikkoina säännönmukaista aamuisin ja jatkui usein pitkälle iltapäivään. Sekavuutta aiheuttivat myös päiväunet.

En itse kokenut sekavia jaksoja ahdistavina. Luulen, että hoitajat tai tervehtimässä käyneet tutut eivät ehkä useinkaan huomanneet sekavuuttani. Joka kerta kuitenkin ärsytti, jos joku hoitajista tivasi, olinko nyt "ok" vai "oliko taas vauhti päällä".

- Kaikki on kunnossa, mitä sinä tuommoisia kyselet.

Taantuminen käy nopeasti

Ensimmäisen kerran muistan itsetuntoni saaneen kovan kolauksen edellisenä kesänä aivohalvauspotilaana Laakson sairaalassa. Vesiripuli karkasi alleni.

- Voi helskutin helskutti, miten noloa aikuiselta mieheltä on olla tässä tilanteessa, mietin ja yritin häveliäästi salata tapahtuneen hoitajilta.

Ihmetykseni oli suuri, kun tapahtuma ei aiheuttanut heissä minkäänlaista ihmettelyä tai ilkkumista. He siivosivat jäljet ammattimaisesti ja ystävällisesti. Se ei silti poistanut häpeäntunnetta miehisen omanarvontuntoni saamasta kolauksesta.

Nyt omanarvontuntoa koeteltiin jälleen. Jokainen sairaalassa työskennellyt tietää vaippojen kuuluvan rutiineihin, sain sellaiset. Jäin ihmettelemään aikuisen täysjärkisen miehen nopeaa taantumista: muutaman ensimmäisen vastenmielisen päivän jälkeen vaippoihin tottui. Ne tuntuivat jopa miellyttäviltä.

Myös täysin avuttomana ja autettavana olemiseen ilmaantui pian ällistyttävä mielihyvän tunne.

Potilaan oikeuksien puolesta - houreisenakin

Kuntoutukseni alussa pysyin tuettuna pienen hetken pystyssä ja sain otetuksi muutaman töpöttävän askelen ennen kaatumista. Suurimman osan ajasta makasin sängyssäni. Hoito oli nyt edennyt reilusti ohi puolenvälin, ja suunnitelmissa oli viikonlopun kestävä kotiloma.

Teholta osastolle tulon jälkeen olin saanut sänkyni päätyyn hihnan, josta sai ottaa apua istumaan noustessa. Kotilomasuunnitelman takia kierrolla piti näyttää, miten pystyyn nouseminen onnistuu. Se ei onnistunut millään, vaikka koetin tosissani useaan otteeseen.

- Kyllä sinä jaksat, vedä vaan kunnolla molemmilla käsillä, hoitajat komentelivat.

En tajunnut, miksi temppu, jonka olin itsekseni tehnyt jo monesti, ei nyt suostunut onnistumaan. Kierron jälkeen hoitaja ilmestyi sänkyni viereen ilmoittaen selkeästi:

- Sinun on pakko jaksaa vetää itsesi pystyyn. Loma kärähtää, jos heittäydyt avuttomaksi.

Muutaman uuden turhan yrityksen jälkeen pinnani paloi täysin:

- Ettekö helvetissä te muuta osaa kuin höpöttää tuota kahden käden käyttämistä. Eikö jo potilaslakikin sano, että potilasta on hoidettava hänen tahtonsa mukaan ja jos se ei ole mahdollista, mahdollisimman vähän siitä poiketen. Pykälä koskee juuri tätä tilannetta.

Lopetin yrittämiseni ja vedin peiton pääni ylitse. Ensi suutahduksen mentyä tajusin karkeuteni, ja se jäi painamaan mieltäni. Myöhemmin mietin peiton alla mustia ajatuksia ja kehittelin kunnon salaliittoteorian. Nyt hoitajat tietenkin sopivat, ettei Pekkarista tämän änkyröinnin jälkeen helpitä. Minun olisi noustava omin neuvoin istumaan päästäkseni pois sängystä tai maattava siellä. Siperia opettaisi, ja kaikki taas hokisivat, miten kaikki oma aktiivisuus on tällä osastolla osa kuntoutusta.

Näin näytti myös käytännössä käyvän. Vain pari "rikkurihoitajaa" autteli entiseen tapaan. Eivät varmaan olleet paikalla, kun päätös tehtiin. Laitonta, jos mikä!

Tukea tuumailuilleni sain, kun pyysin yöhoitajalta lisäpeittoa.

- Tuossa hyllyllä on. Ota itse, kyllä sinä siihen pystyt, hän sanoi.

- Jo on itse Florence töissä.

Annoin asian olla.

Sappeni kiehui usein ja näin sortoa monissa pienissä tapahtumissa. Kyse oli ainakin pääosin omista harhoistani.

Turvallista kotilomaa

Vihdoin koitti ensimmäinen viikonlopun kotiloma. Koti-ikävissäni olin lähes koko hoitoajan miettinyt karkaamista kotiin. Nyt olisi oiva tilaisuus toteuttaa suunnitelma yksinkertaisesti jäämällä vain lomareissulta kotiin. Voisin itse kirjoittaa reseptit, Eeva-Liisa hakisi lääkkeet. Kun asiat olisivat näin kunnossa, minua tuskin haettaisiin pakolla takaisin sairaalaan.

Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut. Eeva-Liisa ja poikani arvasivat ajatukseni, eivätkä suostuneet lähtemään sairaalasta, ellen lupaisi palata rettelöimättä takaisin.

Kotiloman turvajärjestelyt olivat mielestäni tietenkin taas selvästi ylimitoitetut: hoitajille ei riittänyt, että vakuutin selviäväni matkasta taksilla ja kotona Eeva-Liisan avustamana.

Lopulta hakumatkaan osallistui Eeva-Liisan lisäksi kolme tervettä nuorta: kaksi poikaani ja Eeva-Liisan tytär. Nuorten "porrastukiryhmä" jäi seisomaan eteisaulaan, kun kipaisin kerroksen verran rappuja ylös kotiovelle. Halusin näyttää kuntoani ja mielikuvissani vinoilla sairaalan väelle, jolle mikään "järkipuheeni" ei tuntunut menevän perille.

Eeva-Liisan isä, joka ikämiehenä oli usein sairaalahoidossa, sanoi minulle kerran:

- Et varmasti ymmärrä minua, mutta kun tulen sairaalasta kotiin, ensimmäinen päivä kuluu yleensä siihen, että istuskelen kaikissa olohuoneen tuoleissa ja nautin niiden tutuista muodoista ja kyhmyistä.

Kotilomani ensimmäisen päivän tein pääasiassa juuri tätä. Oma vuode oli vielä astetta tuoleja parempi. Menin aikaisin nukkumaan ja nukuin pitkälle aamuun näkemättä unia ja heräämättä kertakaan.

Sairaalaan palasin parin suklaalaatikon kanssa. Pyysin hoitajilta anteeksi taannoista ärähtelyäni ja änkyröintiäni ylipäänsä. Kaikki tuntuivat helpottuneilta. Sen jälkeen moni muukin kuin porukan pari "rikkurihoitajaa" tuuppasi taas selästä pystyyn, jos nousu talliremmin kanssa näytti vaativan kovaa ponnistelua. Pakosta ei enää puhuttu, vaikka joskus vähän koemielessä filmasinkin. Rauha oli palannut hoitoryhmäni jäsenten välille!

Kaipuu nuoruuteen

Poikani työskenteli HYKS:ssä anestesialääkärinä ensimmäistä kesäänsä ja ilmaantui usein työpäivänsä jälkeen sänkyni luo kyselemään vointiani. Hän on nuori ja fyysisesti voimakas. Lääkärintakki ja sen taskuista näkyvät stetoskooppi ja muut nuoren miehen "päivystysvälineet" olivat hellyttäviä. Tunsin hänestä usein aitoa ylpeyttä.

Kaipuu nuoruuteen ja sen vastakohtana oman vanhenemisen tajuaminen oli näissä tapaamisissa hyvin vahvaa. Tuntui kuin vain hetki olisi kulunut siitä, kun poikaa jaksoi iltapesulla pidellä yhdellä kädellä. Sama kaipuu nosti pintaan muistot ajoista, jolloin itse aloitteli työtä "oikeana lääkärinä". Nyt makasin täysin toisten avun varassa ja poika kyseli laboratorioarvojani.

Näitä miettiessäni tihrustelin usein, vaikka järjellä tajusinkin, että näin elämä menee.

Tällaiset mietiskelyt tekivät olon lohduttomaksi: elämä soljuu vastustamattomasti pois käsistäni. Ankean mielen karkottamiseksi oli yritettävä päättää, etten päästä näitä tunteita hallitsemaan mieltäni. Elämäni ei saa romahtaa tähän vastoinkäymiseen. Pystyn vielä ajattelemaan selkeästi ja erittelemään asioita. Omaa lääkärintakkiani en tällä reissulla pane naulaan. Ilman sitä elämästäni ei ole jäljellä kuin vaarinpäivien hidasta köpöttelyä ja lokkien kirkunan kuuntelua Munkkiniemen rannoilla. Ryhdyn vielä hoitamaan vanhoja potilaitani. Nuorena opittua hoitamisen taitoa en ole sairauden takia menettänyt.

Tietoinen tahtominen tuntui helpottavan, vaikka usein tuskallisesti tajusinkin, ettei pelimerkkejä enää ollut kovin paljon jäljellä.

Riisuttu lääkäri

Päällimmäiset muistot kahdesta sairaalakuukaudesta liittyvät sairaalan arkipäiväisiin rutiineihin. En tuntenut mitään tarvetta rynnätä elinsiirtokirjallisuuden pariin tutkiakseni ennustettani tai hoitoani. Halusin vahvasti saada olla vaivoineni aidosti potilas, niin kuin muutkin potilaat. Tunteiden ytimessä oli kaipaus: hoitopäätökseni tekevät muut, ja itse voin tyytyä niihin.

Riittävän ankara sairaus pakottaa myöntämään itselleen olevansa sairas. Sitä ei voi kiertää eikä torjua. Kun sairaus ahdistaa, myös monet ihmissuhteitten peruspalikat kytkeytyvät irti ja alkavat liikkua. Toiset ystävyyssuhteet syvenevät, toiset ohenevat.

Sairaalan siniharmaa standardipyjama on vastaansanomaton merkki huvenneesta elinvoimasta. Lääkärintakin automaattisesti antamaa arvostussuojaa ei enää ole.

Avuttomuus ja autettavana oleminen riisuvat potilaan. Tämän kokeminen lääkärinä ei tuonut siihen mitään lisää tai ylevöitä sitä. Elin toiveineni, ahdistuksineni ja houreineni samaa elämää kuin potilaat naapurisängyissä. Lääkäriopinnoilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä.

Uskon, että nämä tuntemukset voidaan yleistää. Joka väittää muuta, ei mielestäni puhu totta. Näin lienee hyvä.

Kohti arkielämää

Kirjoitin tämän tekstin syksyn 2011 puolivälissä kotonani Munkkiniemessä. Kokemuksieni ydin on, että näennäisen normaalisti puuhailevan potilaan sielunmaisemissa voi velloa melkoisen kummallisiakin asioita.

Kuukauden välein otetuissa sydänlihasbiopsioissa ei ole ollut merkittäviä löydöksiä. Kännykkä hälyttää aamuin illoin ottamaan kourallisen pahanmakuisia hylkimisen estolääkkeitä. Kortisoni ei ole turvottanut. Painoa jäi sairaalareissulle kymmenkunta kiloa, eikä se ole juuri noussut.

Kellossa ei ole enää aikoihin ollut kuin yhdet viisarit. Fyysisesti olen toipunut hissun kissun. Teen parin kolmen kilometrin kävelylenkin enempiä pysähtelemättä, ennen leikkausta hyydyin parinsadan metrin tasamaakävelyyn. Siltä osin tilanne siis näyttää erinomaisen hyvältä.

Siitä montusta, jossa olin leikkauksen jälkeen, en olisi yksinäni tai huonolla hoidolla koskaan päässyt tälle tasolle. Olen antanut mielelleni luvan pikku hiljaa uskoa siihen, että selvisin kuin selvisinkin tästä elämänvaiheesta.

* * *

Näin tarina ei kuitenkaan päättynyt. Vanhat aivotrombien arvet antoivat kuulua itsestään, ja tammikuussa heräsin olohuoneemme lattialta yleistyneen epileptisen kohtauksen postiktaalisesta tokkurasta. Lääkkeet purivat, eikä uusia kohtauksia ole tullut.

Maaliskuussa kaaduin jäisellä tiellä: reisiluun pää oli poikki. Lonkka leikattiin. Leikkaus infektoitui, ja matka jatkui kuudeksi viikoksi infektio-osastolle sepsiksen hoitoon.

Pitkän makaamisen jälkeen luurankolihakset eivät enää mahdollistaneet kävelyä, ja olin kuntoutettavana. Toukokuun puolessa välissä, kahdeksan viikon "sairaalaturneen" jälkeen, kotiuduin opettelemaan kävelyä rollaattorin ja kyynärsauvan avulla. Kävelykyvyttömänä olin siis samassa tilanteessa kuin vuosi sitten, mutta sydämen toiminta pysyi priimana.

Minulta on kysytty, miten henkisesti jaksaa käydä vuodesta toiseen läpi vaikeita sairauskohtauksia. Vastaus on yksinkertainen: masentuminen uhkaa joka päivä. Apatiaan vajoaa, jos ote tulevaisuudesta kirpoaa. Vaikka ruumis rapistuu, edessä on aina tulevaisuutta, jossa voi vielä tehdä hyviäkin asioita - muutakin kuin tuijottaa televisiosta ikivanhojen Bonanza-pätkien uusintoja.

Yksi avainsana on kärsivällisyys. Ikääntynyt kuntoutuu hitaasti, mutta jos itsepäisesti lähtee kävelemään joka päivä, kuukauden kuluttua edistyminen on jo huomattava. Tätä täytyy taas ryhtyä todistamaan - jo kolmantena peräkkäisenä kesänä. Jaksamisen ydin on tässä: ei pidä kiirehtiä ja olla kärsimätön kuntoutumisen hitauteen. Näkymää tulevaisuuteen ei saa menettää!