"Tapa kaikki", Anna-Maija sanoi. "Anna palaa. Älä jätä ketään."

Katselin, kuinka Anna-Maija asetti leppäkertun hellästi portulakan lehdelle. Kasvin pinnalla oli niin paljon kirvoja, että niiden kulkueen näki paljain silmin. Kihinä kulki ylös ja alas kuin ruuhkainen valtatie.

Leppäkerttu kohenteli kiiltävän punaisia panssarisiipiään ja silkkisiä alussiipiään, melkein kuin se olisi käärinyt hihansa ennen töihin ryhtymistä.

"Nämä muruset tekevät lopun kirvaongelmistasi."

"Kiitos", minä sanoin. "En tiedä mitä olisin tehnyt ilman sinua. Pelastit koko yrttimaan."

"Höpsis! Palstaviljelijöiden täytyy pitää yhtä", Anna-Maija sanoi ja veti minut mullan, hajuveden ja hien sekaiseen syleilyyn.

Anna-Maija oli palstakylän ehdoton kuningatar. Hän oli uljas, tanakka ja hieman hullu keski-ikäinen rouva, joka rakasti liehuvia vaatteita ja suuria hopeakoruja. Olin tutustunut häneen pian viljelyn aloitettuani.

Olin aloittanut palstan pidon samana keväänä ja puutarhurintaitoni olivat niukanlaiset. Hyvä kun erotin salaatintaimen suolaheinästä.

Viljely oli ollut haaveeni jo vuosia. Olin katsellut somaa mökkikaupunkia juoksulenkeilläni. Matalien aitojen takana kukoistivat siniset ja vaaleanpunaiset syreenipensaat, auringonkukkien ryhdikkäät rivistöt ja tuoksuvat yrttipenkit. Pikkuruiset talot puutarhojen keskellä näyttivät tonttujen kodeilta.

Minun kävi kateeksi palstoilla uurastavia kaupunkilaisia. He olivat niin rennon ja tyylikkään näköisiä: ruskettuneita, tyyniä, hellehattuisia ja multaisia. Monella rouvalla oli ranteessa kaunis kultaketju tai kello. Näillä viljelypalstoilla möyri varakkaampi väki.

Ja vihdoin, vuosien jonotuksen jälkeen, minulle oli vuokrattu mökki aivan puutarhakylän keskeltä. Se oli valkoinen ja sievä ja aavistuksen rapistunut. Edustalla kasvoi entisen palstanpitäjän jäljiltä yrttejä ja kukkia. Aiempi viljelijä oli vanha rouva, joka oli kuollut talvella.

"Täältä ei lähdetä kuin jalat edellä", sanoi Eero, naapuripalstalla ahkeroiva eläkeläisherra. "Kun kerran tänne pääsee, niin pois ei ole hinkua! Me olemme täällä kuin yhtä suurta perhettä."

Nyökkäsin ja yritin hymyillä. Viljelypalstan sosiaalinen kuvio arastutti minua. Olin ujo tuntemattomien ihmisten seurassa. Olin ollut arka pikkutytöstä asti, ja työni oli ehkä osaltaan lisännyt erakoitumista. Olin ammatiltani patologi. Siinä hommassa small talk -taidot eivät päässeet erityisemmin kehittymään. Perheenikin oli rauhallista ja kotona viihtyvää sorttia.

Palstakylässä tervehdittiin ja vaihdettiin kuulumisia kaiken päivää. Kaikki puutarhurit olivat hyvää pataa keskenään. Tunsin olevani osaamaton ja ulkopuolinen. Onneksi Eero oli ystävällinen.

Eniten minua jännitti tietysti Anna-Maija. Hän kulki tanakkana ja itsetietoisena pitkin puutarhakylän hiekotettuja käytäviä ja ilmoitti napakasti, jos jonkun palsta repsotti. "Kultamussu, oleko sinä aivan täysi ääliö? Älä nyt ruiski sillä vedellä niin paljon. Sipulit hukkuvat", olin kuullut hänen opastavan jotakuta ressukkaa.

Anna-Maijan oma palsta oli tietysti kaunein, vehrein ja tarkimmin hoidettu. Hän oli jopa saanut mahdutetuksi syreenipensaan viereen lintualtaan. Siellä kävi monenlaisia lintuja aamuisin kylpemässä. Perhosetkin kävivät juomassa.

Palstanpito osoittautui vaikeaksi. Kasvini eivät kasvaneet, ja pelkäsin, että toiset puutarhurit alkaisivat moittia palstaani. Kitkin, kastelin ja myrkytin, mutta mikään ei auttanut. Luin kasvikirjoja ja netin puutarhafoorumeita kaiket illat ja yritin selvittää missä oli vika.

"Onpas rentouttava harrastus", mieheni Paavo sanoi, kun tuskailin kotisohvalla puutarhakirja kädessäni.

"Kyllä tämä vielä tästä, kunhan vaan pääsen vähän jyvälle", vakuutin, mutta ääneni kuulosti omiinkin korviini valheelliselta.

Tuntui, että juuri minun palstallani oli kaikkein eniten tuhohyönteisiä ja rikkaruohoja. Kerran kitkiessäni osuin muurahaispesään. Sieltä kihahti hetkessä esiin lauma, joka puri käteni niin että se paisui palloksi. Kättä kirveli kuin tulessa.

Anna-Maija sattui tietysti juuri silloin liehumaan ohi. Hän tarttui minua siekailematta kädestä ja sanoi: "Kusiaisia. Laitetaanpa aloeta."

Hän otti kaapunsa taskusta pullon ja pursutti lientä kädelleni. Sitten hän tunkeutui muitta mutkitta portista sisään ja kyykistyi tutkimaan kasvieni reikäisiä lehtiä.

"Melko mojova tuholaisongelma", hän sanoi.

"Niin. Olen kokeillut tätä", sanoin ja näytin tuholaismyrkkyä, jonka olin juuri hankkinut.

"Voi hellanduudelis sinun kanssasi. Et sinä rupea täällä mitään myrkkyjä laittamaan. Nehän valuvat toisten ihmisten palstoille."

Kättä kirveli. Varpaat kiehuivat saappaissa. Vatsassa oli outo olo. Miten joku saattoi olla noin ilkeä? Anna-Maija oli todellinen noita-akka! Kauhea ihminen! Halusin kotiin ja hämärään, vetää verhot kiinni. Palstaelämä oli paljon piinallisempaa kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan. Ja eikös joku hyvinvoiva pariskunta jäänyt siihen aidan taakse vielä töllöttämään?

"Mitä tässä muka voi tehdä? Joka kasvi on täynnä ötököitä!" tiuskaisin. Olin varma, että Anna-Maija suuttuisi ja kääntyisi pois, mutta hän tuntui vain odottaneen avunpyyntöä. Hän puhkesi entistä komeampaan kukkaan. Ryhti suoristui, povi kohosi, katse muuttui lempeäksi ja ääni opettavaiseksi.

"Tämä on ihan selvää pässinlihaa", hän sanoi. "Tarvitset leppäkerttuja. Ne ovat kirvojen luonnollisia vihollisia. Minäpä haen sinulle pari lemmikkiäni."

Anna-Maija palasi hetken kuluttua kädet koholla ja harmaa tukka liehuen. Hän näytti aivan luonnon hengettäreltä tai hyvältä noidalta. Jokaisen sormen päässä oli leppäkerttu, kuin verenpisara tai koriste.

"Miten ne eivät lähde lentoon sinun sormistasi?" kysyin. "Lapsena kun otettiin leppäkerttuja käteen niin nehän aina lähtivät lentoon sormenpäistä."

Aurinko paistoi Anna-Maijan kasvoille ja hän hymyili leveästi.

"Leppäkertut ja minä olemme ystäviä."

Sitten hän usutti kerttunsa puutarhaani tappokehotuksin. Sen jälkeen olimme ystäviä, Anna-Maija ja minä.

Kesä eteni ja minunkin taimeni alkoivat kukoistaa. Palstaelämä alkoi maistua. Opin lukemaan kasvien tunnelmia. Joskus ne tarvitsivat vettä, joskus harvennusta, joskus ihan vain rauhaa kasvaa. Penkistäni nousi oreganoa, lipstikkaa, timjamia ja salaatteja. Mökin seinustalla oli siroja koristetupakan varsia.

Tutustuin toisiin palstalaisiin ja unohdin ujostelun. He olivat mukavaa porukkaa, auttoivat auliisti kaikissa pulmissa ja lainasivat tarvikkeitaan. Varsinkin Erkki tuli minulle läheiseksi. Pelkkä hänen kaljunsa näkeminen ilahdutti. Ja tietysti Anna-Maija.

Paavo ja tyttäremme Ilona tulivat joskus käväisemään palstalla. Laitoin heidätkin hommiin. He kitkivät ja purnasivat ja keksivät pian tekemistä muualla. Puutarha oli vain minun harrastukseni.

Kesä jatkui lämpimänä ja kirkkaana ja päivä päivältä onnellisempana. Juuri tällaisesta olin haaveillut. Omaa puuhailua ystävällisten ihmisten ympäröimänä. Mukavaa ruumiillista työtä, auringon paahdetta selässä ja niskassa, pientä selkäsärkyä, jonka vaivoja saattoi vertailla toisten viljelijöiden kanssa.

Iltaisin monet palstalaiset kokoontuivat Anna-Maijan tontille. Se oli raskaan päivän huipennus. Anna-Maija piti pikku grillikemuja. Porukkaa oli joka ilta ainakin parikymmentä.

Grillistä nousi herkullinen tuoksu kesäiltaan. Anna-Maija hankki kauppahallista ja Stockmannin herkusta maukkaita lihoja ja siveli niitä tummalla, mausteisella kastikkeella. Lisänä olivat tietysti oman puutarhan ylivertaiset tuotteet.

"Mikä tämän kastikkeen resepti on? Tässä on ihan taikaa! Tämä muuttaa kaiken herkullisiksi", sanoi Erkki. Hänen suunsa oli rasvassa ja hymy onnellinen, kuin vain miehellä, joka on ahkeroinut koko päivän ulkoilmassa ja saa vihdoin nauttia herkullista ruoasta ja viehättävästä naisseurasta.

Anna-Maija kaatoi kylmää valkoviiniä. Kun juoma kihahti päähän, minulle tuli voimakas onnen ja yhteishengen tuntu. Olimme todellakin yhtä perhettä. Kaikilla oli punaiset niskat ja multaa kynsien alla. Puristin Erkin kättä. Hän puristi takaisin.

Vihollinen saapui hitaasti, ryömimällä. Ensin tulivat sateiset säät. Kuumuus jatkui, ja ilma tuntui melkein trooppiselta. Sitten huomasimme, että kasvien lehdet olivat rei’illä ja varret lotkassa. Joku näki polulla epäilyttävän limavanan. Sitten: close encounter. Saappaan alla litsahti. Jokin liukas oli lennättää minut selälleni.

"Hupsistarallaa", sanoi Erkki. "Mitäs sinä nyt noin horjahdit?"

"En tiedä", vastasin. "Tuntui kuin olisin astunut banaaninkuoren päälle."

Erkki harppasi aitani yli, nosti kaulallaan roikkuvat lasit silmilleen ja polvistui tutkimaan kenkäni pohjaa. Sitten hän nousi, katseli totisena kaukaisuuteen ja hieroi leukaansa. Minua alkoi naurattaa: Erkistä tuli tuli mieleen television karu rikospaikkatutkija.

"Mitä se on?" minä kysyin.

"Sitä mitä pelkäsinkin", Erkki sanoi ja näytti kuolemanvakavalta. "Tappajaetanoita."

"Älä viitsi! Hyi! Astuinko minä etanan päälle?"

"Ei se nyt tässä ole ongelma."

"Vaan mikä? Mitä ovat tappajaetanat?"

Erkki alkoi selittää: espanjansiruetanat, jotka oli mediassa nimitetty oitis tappajaetanoiksi - vaikka eivät ne ketään tiettävästi tappaneet, kunhan nyt ahmivat kasveja - olivat puutarhojen pelottavin vitsaus. Ne olivat voittamattomia, melkein parikymmentäsenttisiä, lihavia, kammottavia jättiläisnilviäisiä, jotka tuhosivat kaiken vihreän.

"Niitä vastaan ei voi tehdä mitään", Erkki sanoi. "Ne ovat tuhonneet Ruotsissa jo kauppapuutarhojakin. Se johtuu ilmastonmuutoksesta. Nyt ne ovat tulleet tänne."

Minua huvitti Erkin totisuus - olihan täällä nyt nähty ötökkää jos toistakin, ja aina Anna-Maija niistä selvisi - mutta tulevina päivinä hymyni hyytyi.

Espanjansiruetanoita oli yhtäkkiä kaikkialla. Ne makasivat nurmikolla suurina ja pulleina, punertavanruskeina, kosteina, löysinä ja sarvekkaina. Ne etenivät hitaasti mutta vääjäämättä ja söivät tehokkaasti huolella kasvattamamme sadon.

Yritimme poimia niitä yksitellen sankoihin, mutta seuraavana iltana nurmikko oli taas täynnä etanoita. Sankojen sisältöjen tuhoaminen vasta kysyikin sisua. Viljelijä tottuu tuhoamaan kaikenlaisia ötököitä, se oli väistämätön osa puutarhurin elämää, mutta tappajaetanat olivat niin suuria ja painavia, että niitä tuhotessa piti purra hammasta ja nieleskellä. Toiset palstanpitäjät yrittivät tyrkätä etanasankonsa minun hävitettävikseni.

"Et kai patologi voi pelätä etanoita? Eikö se ole sinulle ihan pikkujuttu?"

"Ei käy!" minä sanoin. "Hävittäkää ne itse!"

En ollut helposti järkyttyvää tyyppiä, siinä toiset olivat ihan oikeassa, mutta jättiläisetanat inhottivat ketä hyvänsä. Puistatukset kulkivat selkärankaani pitkin, kun käteni vahingossa osui niihin.

Lehdet olivat täynnä juttuja espanjansiruetanoista. Ne olivat levinneet Oulun korkeudelle asti. Viljelijät olivat kaikkialla epätoivoissaan.

Murehdin asiaa kotosallakin, mutta Paavo ja Ilona eivät ymmärtäneet.

"Älä nyt joidenkin etanoiden takia menetä yöuniasi", Paavo sanoi.

"Minusta etanat ovat ihan söpöjä", Ilona huomautti. En vastannut mitään, huokaisin vain syvään, pukeuduin puutarhatakkiini ja lähdin palstalle.

Iltaiset kokoontumisemme Anna-Maijan grillin ääressä muuttuivat synkeiksi. Kerran Erkki joi suruunsa parikin viinipulloa ja alkoi itkeskellä.

"Etanat ovat pilanneet elämäni", hän sanoi. Taputin miestä selkään ja nyyhkytys yltyi. Anna-Maijan grillikastike oli yhä hyvää kuin ennenkin, mutta edes se ei lohduttanut.

"Kuulkaas nyt, rakkaat ystävät", Anna-Maija sanoi. "Pois murhe ja valitus! Kyllä me yksille tappajaetanoille pärjäämme. Ryhdytään kostoiskuun!"

Anna-Maija nappasi nurmikolta erityisen kookkaan etanan ja roikutteli sitä häntäpäästä. Etana oli melkein parikymmentäsenttinen. Sarvet olivat pitkät kuin tulitikut.

"Kyllä tässä keinot keksitään", hän sanoi ja tarkasteli etanaa tyytyväisenä.

Seuraavana päivänä Anna-Maija kävi jokaisen palstalla varmistamassa, että tulisimme illalla kekkereihin.

"Laitoin vähän paremmat illalliset. Nyt on joukko niin etanoiden nujertamaa, että tarvitaan kunnon piristystä! "

Ja todellakin; Anna-Maijan kauniissa puutarhassa oli hulppeat juhlat. Anna-Maija oli ripustanut värikkäitä paperilyhtyjä puihin ja pensaisiin ja sytyttänyt kaikkialle tuikkukynttilöitä. Terassin pöydällä oli mp3-soitin ja kaiuttimet, ja iltaan kumpusi flamencon säveliä.

Anna-Maija tarjosi jokaiselle tulijalle jääkylmää snapsia. "Ottakaa toisetkin", hän käski, "ettei sitten tarvitse myöhemmin kakistella."

Teimme työtä käskettyä. Kumosin aperitiivit reippaasti, koska aavistelin jo etukäteen mitä tuleman pitäisi. Anna-Maijan palstalla ei näkynyt etanan etanaa.

Kun hän otti kylmälaukusta esiin valkosipulivoin, tiesin jo aivan varmasti mitä oli edessä. Ja sitten hän nostikin pallogrillin kantta ja paljasti silmiemme eteen siistin rivin tummia, kuivettuneita puikuloita.

"Ja kukas ottaa ensimmäisenä makoisaa jättiläisetanaa?" Anna-Maija kysyi.

Muutama heiveröisempi rouva pakeni paikalta kiljuen. Erkki huudahti ääneen.

"Kuulkaas nyt arkajalat", sanoi Anna-Maija. "Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua. Me olemme sodassa näitä etanoita vastaan. Minä haluan, että meidän palstakylämme on edelleen koko kaupungin kukoistavin."