Kohonneen paastoglukoositason taustalla on erityisesti insuliinin erityksen häiriintyminen, kun taas kahden tunnin sokerirasituskokeessa kohonnut glukoositaso kertoo ennen muuta insuliiniherkkyyden huononemisesta.

Alena Stančákován väitöstutkimus antoi viitteitä siitä, että tyypin 2 diabetes voi kehittyä kahden erilaisen, toisistaan riippumattoman mekanismin kautta. Kohonneen paastoglukoositason taustalla on erityisesti insuliinin erityksen häiriintyminen, kun taas kahden tunnin sokerirasituskokeessa kohonnut glukoositaso kertoo ennen muuta insuliiniherkkyyden huononemisesta. Tutkimus osoitti myös, että huomattava osa tyypin 2 diabeteksen riskiä lisäävistä geeneistä liittyy insuliinin erityksen häiriöön.

Tutkimuksen aineiston muodostivat METSIM (Metabolic Syndrome in Men)- ja EUGENE2-tutkimusten osallistujat. METSIM-tutkimukseen osallistui 6 414 henkilöä, joilla ei ollut aikaisemmin todettua tyypin 2 diabetesta. EUGENE2-tutkimukseen osallistui 846 tyypin 2 diabeetikon jälkeläistä, joilla itsellään ei ollut diabetesta. EUGENE2-aineisto kerättiin Suomesta, Ruotsista, Saksasta ja Tanskasta. Insuliinin eritys ja insuliiniherkkyys arvioitiin parhailla mahdollisilla käytössä olevilla mittausmenetelmillä.

Tutkimus osoitti, että insuliiniresistenssi on varhainen muutos glukoosiaineenvaihdunnan häiriöissä. Insuliiniresistenssiä esiintyi jo henkilöillä, joiden paastoglukoosi oli alle 5 mmol/l eli normaalialueella. Myös kahden tunnin glukoosin vähäinen nousu normaalialueella liittyi insuliiniresistenssiin. Insuliinin eritys sen sijaan huononi huomattavasti vasta silloin, kun paastoglukoosi tai kahden tunnin glukoosi oli joko prediabeettisella tai diabeettisella alueella.

Tulosten perusteella insuliiniresistenssin lisääntyminen on varhainen glukoosiaineenvaihdunnan muutos, eikä se liity esidiabeteksessa heikentyneeseen insuliinieritykseen, kuten on aikaisemmin oletettu. Tutkimussarjassa todettiin myös, että insuliiniresistenssi liittyi heikentyneeseen glukoosinsietoon, kun taas heikentynyt insuliinieritys liittyi paastoglukoosin nousuun.

Nämä havainnot viittaavat siihen, että tyypin 2 diabetes voi kehittyä kahden riippumattoman mekanismin kautta, joko paastoglukoosin tai kahden tunnin glukoosin nousun seurauksena. Paastoglukoosin nousun taustalla tärkein patofysiologinen mekanismi on insuliinierityksen häiriintyminen, kun taas kahden tunnin glukoositason nousu johtuu ennen muuta insuliiniherkkyyden huononemisesta.

Tutkimus osoitti, että huomattava osa tyypin 2 diabeteksen riskiä lisäävistä noin 20 geenistä liittyi insuliinierityksen häiriöön (TCF7L2, SLC30A8, HHEX, CDKN2B, CDKAL1, MTNR1B, KCNJ11, IGF2BP2). Insuliiniresistenssiä lisäävät geenit (HHEX, KCNJ11,TSPAN8) olivat sen sijaan harvinaisempia. Geenien TCF7L2, SLC30A8, HHEX, ja CDKAL1 vaikutus insuliinieritykseen selittyi proinsuliinin heikentyneellä muuttumisella insuliiniksi.

MD Alena Stančákován väitöskirja Pathophysiology and Genetics of Impaired Insulin Secretion and Insulin Resistance tarkastetaan 6.3.2010 Itä-Suomen yliopistossa.