Hukkaamme oppimisen jumalaisen mahdollisuuden

Virheistä tuntuu olevan vahvoja mielipiteitä. Silti niistä keskustelu – siellä missä virhe on tehty – on paikoin lapsenkengissä.

Edessäni istuu lohduton 14-vuotias nuorukainen. Vastaanotolle hän on päätynyt toisen itsemurhayrityksensä jälkimainingeissa.

Jäähyväisviesti oli kirjoitettu keittiön pöydälle äitiä varten. Nuori mies kertoo olevansa pettymys kaikille. Yli yhdeksän keskiarvosta, huipputasolla harrastamisesta ja laajasta ystäväjoukosta epäonnistumista ei voisi päätellä, mutta näin nuori sen kokee. Kaikille olisi parempi, jos hän olisi pois.

Tällekin nuorelle olisin toivonut voivani vakuuttaa paremmin, että nuorena ei ole mahdollista epäonnistua niin, ettei saisi uutta yritystä. Umpikujassa on vaikea nähdä huomisiin.

Lokakuun 13. päivä oli kansainvälinen epäonnistumisen päivä. Monessa maassa epäonnistuminen ja oppiminen on linkitetty yhteen. Suomessa mokakulttuuri on vasta alussa – voimme jo puhua kömmähdyksistä ja hieman juhlia töppäyksiä, mutta mielellään vain, jos ne ovat sattuneet muille.

Lääkäreiden kohdalla virheitä ei saisi sattua, ja monesti virheen tekijä tai vahingon välikappale jää yhä yksin. Julkista keskustelua maustaa noitarovion tuoksu ja monen ammattioikeuksista ei olisi jäljellä kuin lokikirja, jos Facebookin keskustelupalstoilla jaettaisiin oikeutta.

Virheistä tuntuu olevan vahvoja mielipiteitä, mutta niistä keskustelu siellä, missä virhe on tehty, on paikoin lapsenkengissä. Syylliseksi itsensä luuleva ei ole se, joka ensimmäisenä avaa suunsa pölyn laskeuduttua. Mokista puhumattomuus johtaa siihen, että emme käytä jumalaista mahdollisuutta oppia.

Mokista puhumattomuuden ja niistä aiempaa tehokkaamman oppimisen sijaan olemme ottaneet vapauden käyttää niistä termejä, joilla ne muuttuvat hyväksyttäviksi.

Voisimme estää monia komplikaatioita, jos vain erottelisimme tarkemmin, mikä on riski, jolle emme voi mitään ja mikä on riski, jolle pitäisi voida enemmän.

Mikäli jonkin lentoyhtiön bisnesideaan sisältyisi joka 2000. lennon komplikaationa maahansyöksy – tai edes joka 200 000. lennon – lentolippuja myytäisiin kaiketi vähän. Terveyden ja sairauden ollessa kyseessä koneemme on paljon monimutkaisempi, eikä aina riittävässä kunnossa lentämiseen, mutta ammattilaisten toiminnan ja toimintaympäristön virhelähteiden suhteen voimme vielä tehdä paljon enemmän. Lentoturvallisuudesta oppineena olemme jo ottaneet käyttöön tarkistuslistoja, mutta yksittäisen työkalun käyttöönotto ei muuta kulttuuria. Ihmiset muuttavat.

Kävin joitakin viikkoja sitten puhumassa erään yliopiston 6. vuoden lääketieteen kandeille mokista ja siitä, kuinka niistä selvitään. Puhuimme reikäjuustoteoriasta, organisaation virhelähteistä ja ajatuksen vinoumista, jotka yhdessä keskeytysten, kuormituksen ja kiireen keskellä johtavat väistämättä virheisiin. Puhuimme siitä, kuinka kollegaa voidaan tukea virheen ja vahingon tapahtuessa, antaa mahdollisuus kasvuun kuihtumisen sijasta.

Nuoret kollegat kertoivat onnistumisten ja riittävän tuen lisäksi ikävistä kokemuksistaan, pelosta että on mokannut ja potilaskertomuksen tarkistamisen jälkeisestä helpotuksesta, ettei olekaan. Kerroin heille, että joku mokaa aina. Jokainen heistäkin ennemmin tai myöhemmin. Saman keskustelun olen käynyt monella paikkakunnalla, monessa sairaalassa ja uransa eri vaiheissa olevien ammattilaisten kanssa.

Puhuessani nuorille kollegoille kävi ilmi, että ainakin osalle oli ohjeistettu, että anteeksi ei saa potilaalta pyytää. Se olisi virheen myöntämistä ja voisi maksaa monella tavoin yksilölle, yksikölle ja sairaalalle. Pahoitella voi.

Entä jos lähimmässä ihmissuhteessakin vain pahoittelisi, sen sijaan että tarvittaessa pyytää anteeksi? Jos virhettä ei myönnä, se ei muutu tapahtumattomaksi vaan kasvaa entisestään. Kun vähättelee faktoja tai tunteita, menettää luottamuksen ja arvostuksen moninkertaisesti.

Jos saisin muuttaa yhden asian turvallisuustaitojemme parantamiseksi, se olisi tässä: Lupa pyytää anteeksi, lupa olla väärässä, lupa kasvaa, oppia ja kehittyä ilman häpeää. Tämä ei vähennä vastuunottoa tai altista meitä hutiloinnille, päinvastoin. Seuraamuksia saa ja pitää olla silloin kun virhe on tehty, mutta kantajien määrä ja asema organisaatioissa pitää tarkistaa.

Tervehdin ilolla Hanna Kuusiston kaltaisia vaikuttajia. Hanna on tuore asiakas- ja potilasturvallisuuden professori Itä-Suomen yliopistossa. Hannan vastinparit toivon pian näkeväni lääketieteellisissä tiedekunnissa ja nykyisten rakenteiden lisänä kaikissa niissä sairaaloissa, joissa hoidetaan potilaita.

Mokan ei tarvitse olla lähtökohta, mutta jos sen tuomaa mahdollisuutta ei käytetä oppimiseen, se on täysin turha.

Lisäksi on hyvä ymmärtää, että anteeksi pyytäminen tarjoaa mahdollisuuden anteeksiantoon. Anteeksi antaminen on jumalallista. Se on myös inhimillistä – kuten sekin, että uusia mahdollisuuksia on useammin kuin umpikujia. Myös meillä vanhoilla.

Kirjoittaja on palveleva johtajaylilääkäri Kanta-Hämeestä.