Humanitaarisen kirurgian apulaislääkärinä
Meillä on jo kehitysmaalääketieteen ja trooppisten tautien opetusta. Ehkä humanitäärisen kirurgiankin alueella voisi olla jotakin vastaavaa?
Olen vähitellen huomannut, että kirurgin työ maailman kriisialueilla on kokonainen oma erikoisalansa.
Mikään perinteisistä erikoisaloista ei oikein yksinään sovi taustakoulutukseksi tähän työhön. Äkkipäätään luulisi, että ortopedia ja traumatologia olisi sopiva, sillä suuri osa potilaista on raajoihin vammautuneita. Kuitenkin ne kaikkein hankalimmat tapaukset ovat yleensä vatsapotilaita. Siihen on yksinkertaisen kyyninen syy: vatsavammapotilaat, toisin kuin thorax- ja pään vammat, selviävät hengissä sairaalaan. Toisaalta konfliktialueilla on paljon siviiliväestöä, joiden oma terveyden- ja sairaanhoito ei toimi, ja näiden potilaiden joukossa sairaalahoitoa vaativilla tapauksilla on usein peritoniitti. Raskauskomplikaatiot ovat myös tavallisia.
Olen yrittänyt viimeisen parin vuoden aikana hankkia tietoa ja taitoja tälle erikoisalalle, jonka nimi voisi olla vaikkapa humanitaarinen kirurgia. Laadukasta koulutusta on ollut vaikea löytää. Yllättäen ne kaksi kurssia, joille olen vuoden sisällä osallistunut, ovat lopulta olleet ilmaisia ja vieläpä erittäin hyviä.
Tulin äskettäin San Franciscosta, jossa osallistuin IGOT-järjestön SMART-kurssille. Tämä koulutustapahtuma oli tehokas ja hyvin erilainen kuin mihin olen gastrokirurgian puitteissa tottunut.
Kolmen päivän kadaverikurssin aikana sain perustaidot raajojen yleisimmistä kielekeplastioista. Lisäksi sain tietoa kroonisesta ja akuutista osteomyeliitistä sekä internin fiksaation mahdollisuuksista puutteellisen leikkaussalihygienian olosuhteissa.
Osallistujakunta oli aiempaan kokemukseeni nähden poikkeuksellinen: olin havaintoni mukaan 51-päisen osallistujajoukon ainoa hyvinvointivaltiosta tuleva kurssilainen ja naisia oli itseni lisäksi vain kaksi.
Tällä kurssilla luennoitsijat eivät ensisijaisesti esitelleet oman klinikkansa hienoja tuloksia eikä pääpaino ollut viimeisimmässä tekniikassa, vaan tavoitteena oli löytää ratkaisuja hyvinkin vaihtelevissa olosuhteissa annettavan hoidon pitämiseksi mahdollisimman korkeatasoisena. Mitä kannattaa tehdä, jos ei ole mahdollisuutta saada vaikkapa magneettikuvaa tai tehdä useita puhdistusleikkauksia leikkaussalikapasiteetin vähyyden vuoksi?
Suurin asiantuntemus ei tällä kurssilla ollutkaan opettajilla vaan oppilailla. Minä tietenkin olin tästä säännöstä poikkeus: muut osallistujat olivat enimmäkseen kokeneita ortopedejä ja yleiskirurgeja sairaaloista, joissa leikkausmäärät ovat valtavat. Minä sen sijaan olen suurimman osan työuraani työskennellyt pääkaupunkiseudun hidastempoisissa leikkaussaleissa.
Oli hienoa havaita, kuinka innokkaasti kehittyvien maiden kirurgit pyrkivät tarjoamaan potilailleen parasta mahdollista hoitoa, vaikka resurssit ovat usein vaatimattomat. Esimerkiksi Myanmarissa oli kehitetty tee-se-itse-tyhjiöimu, joka korvasi kalliin kaupallisen tuotteen.
Kun olen eri tilanteissa keskustellut nuorten lääkärien kanssa, on syntynyt vaikutelma, että humanitaarinen työ kiinnostaa monia.
Ehkä ei sittenkään ole erikoista ajatella tavallani: maailman kurjuus ja konfliktit tunkevat jokaiseen aamiaispöytään tietokoneen ruudun kautta. Siispä haluaisin nähdä nuo olosuhteet ja tilanteet omin silmin ja ehkä tehdä jotakin pientä auttaakseni.
Olen ollut havaitsevinani, että monelle nuorelle kollegalle kynnys hakeutua humanitääriseen työhön on korkea sen vuoksi, että he ovat vastuuntuntoisia ja epäilevät omia taitojaan ja kykyjään selviytyä vaikeissa olosuhteissa. Meillä on jo kehitysmaalääketieteen ja trooppisten tautien opetusta. Ehkä humanitäärisen kirurgiankin alueella voisi olla jotakin vastaavaa?
Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.
