Hyvää elämää
Villi ajatus, mutta joskus potilaalle pitäisi lääkemolekyylien sijaan määrätä kävelylenkkejä ulkona, kissan silitystä, keskustelua ja harrastuksia.
Osastotyön ja leikkaamisen ohella olen myös sairaalani päivystysalueen konsultti. Kuulostaa työntäyteiseltä, mutta haluan karistaa aiheettoman sädekehän: konsultaatiopuheluja tulee harvoin, leikkauslistat ovat maltillisia ja osastolla ei ole yleensä montaakaan potilasta.
Eräänä päivänä minua pyydettiin päivystykseen katsomaan vanhaa naista, jolla oli vatsa kipeä. Vatsa ei ollut toiminut moneen päivään, pitkällä lääkelistalla oli jokavanhuksen p-vitamiini eli Panadol, Norspan-laastari ja mausteena hiukan Lyricaa. Tietysti myös Xanor tasoittavana, Tenox yöksi ja masennuslääke. Nainen oli pikaisessa keskustelussa aivan orientoitunut ja asiallinen, ihme kyllä. No, hän oli käyttänyt lääkitystään – jonka indikaatiot eivät papereista selvinneet – jo niin pitkään, että sieti sitä hyvin.
Oli kiireetön aamupäivä, ja se sijaan, että olisin sanonut potilaan vastaanottaneelle sairaalalääkärille, että potilaalla "ei ole mitään kirurgisesti hoidettavaa sairautta", päätinkin tutkia tilannetta hieman. Pyysin rouvaa nousemaan seisomaan vuoteen vierelle. Hoitaja vilkaisi minuun huvittuneesti, ihan kuin olisin ensimmäistä sairaalajaksoaan aloitteleva amanuenssi. Potilas rupesi selittämään, hiukan hätääntyneesti ja anteeksipyydellen: "Enhän minä ole seissyt vuosiin, pyörätuolilla liikun sen vähän mitä liikun." "Miksi?" minä jatkoin itsepintaisesti.
Nyt en ollutkaan enää kaikkeen tottunut keski-ikäinen gastrokirurgi, vaan kokonaisesta ihmisestä kiinnostunut lääkäri. "No, kun en oikein jaksa kävellä, jalat eivät kanna", vastasi rouva. "Mutta onko teillä jokin sairaus, joka estää kävelemisen?" minä jatkoin. "No ei kai, en minä tiedä. Ei vain ole voimia."
Pyysin potilasta liikuttelemaan jalkojaan ja ne liikkuivat, no, ihan tavallisesti. Hän ei kyllä jaksanut nostaa alaraajojaan suorina kuin muutamia senttejä alustasta, mutta minä en voinut keksiä mitään sairautta, joka tilan olisi voinut aiheuttaa.
Tällä potilaalla oli nähdäkseni korkeasta iästä, ylipainosta ja elämän sisällyksettömyydestä koostuva oireyhtymä. Hän oli ollut vuosia asukkaana palveluyksikössä, jossa vähitellen hänen oli annettu muuttua jalattomaksi, lihoa ja masentua. Ehkä hän oli itse halunnut tuohon laitokseen jonkin elämänmuutoksen tai sairausepisodin yhteydessä, ehkä puoliso oli kuollut ja häntä oli pelottanut asua suuressa omakotitalossa yksin. En tiedä.
Sen kuitenkin tiedän, että maassamme on lukemattomia hänen kaltaisiaan ihmisiä, jotka laitetaan Norspan-Lyrica-Xanor-Tenox-SSRI tms. -koktaililla sellaiseen tilaan, että he pystyvät jotenkuten kitkuttamaan loppuelämänsä suuremmin elämöimättä ja lopulta henkäisevät viimeisen henkäisynsä rauhallisesti. Se ei ole suurinta mahdollista kärsimystä, se ei ole edes epäinhimillistä kohtelua. Mutta se on vähintään huonoa hoitoa, jopa hoitovirhe, se on kallista ja lohdutonta, sekä hoitaville osapuolille että hoidettavalle.
Mitä minä sitten tein tuon vanhan rouvan hyväksi? En juuri mitään. Pyysin hoitajia auttamaan hänet pystyyn ihan vain näyttääkseni hänelle ja itsellenikin, että se on mahdollista. Kerroin, että kuka tahansa menettää kävelykykynsä kuukausitolkulla maattuaan. Sanoin myös, että ei ole mitään estettä sille, että hän voisi jatkossa seistä ja kävelläkin. Mutta hänen täytyy itse haluta sitä.
Tietenkin potilas palasi hoitopaikkaansa, enkä ole vakuuttunut, että ohjeistukseni vaikuttaa heidän käytäntöihinsä mitenkään. Tarkalleen ottaen asia ei kuulu minun vastuulleni, hänen hoidostaan vastaa joku muu lääkäri. Niin täytyy olla, muutenhan hänellä ei kaiketi voisi olla sitä pitkää lääkelistaakaan?
Tuo vanha rouva ja muut kohtaamani vastaavanlaisessa tilanteessa elävät ovat saaneet minutkin pohtimaan, miten vanhoja, yksinäisiä ja masentuneita ihmisiä voisi auttaa muuten kuin turruttamalla heidän mielensä ja aistinsa. Voisiko heidän elämänsä olla siedettävän sijasta hyvää?
Villi ajatus: jos lääkemolekyylien sijaan olisi mahdollista määrätä potilaille kävelylenkkejä ulkona, kissan silitystä, keskustelua ja harrastuksia, maailma saattaisi olla hitusen parempi paikka.
Heidi Wikström
Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.
kuva: Alexander Uggla
