Kansliadiagnoosi
Hyväkin hoitosuunnitelma on susi, jos sitä ei saada välitettyä potilaalle.
Vanha vitsi yliopistosairaalasta: Jos potilas haluaa kuulla mikä häntä vaivaa, kannattaa ajella sairaalan hisseillä. Lääkärien keskinäisistä, kerrostenvälisistä pikakonsultaatioista kun saattaa hyvällä onnella saada salakuunneltua hoitosuunnitelmansa hahmotelman.
Muistin sairaalalegendan kun läheiseni väitti kotiutuneensa suuren leikkauksen jälkeen ilman minkäänlaista jatkohoitosuunnitelmaa. Epäilin vahvasti uloskirjoitusanamneesia. Tarkensin ja tiukkasin. Poissuljin valikoivan kuulon, sekä traumaattisen tai lääkkeiden aiheuttaman amnesian. Palpoin taskut hoito-ohjeiden ja soittoaikalapun varalta. Vesiperä. Uskottava se lopulta oli: olin törmännyt kansliadiagnoosiin.
Joskus kansliassa asuu viisaus, joka ei tihku potilaalle asti. Joku mainitsee jotakin jossakin välissä tai lupaa jonkun tulevan jossakin välissä jotakin mainitsemaan, mutta siihen se jää. Läheisellänikin oli osaava hoito, oikeakin diagnoosi ja fiksusti tiiminä mietitty jatkosuunnitelma, mutta potilas itse ei sitä tiennyt. Harmi, sillä mikään ei tuhoa tahallaan tai vahingossa hoitomyöntyvyyttä niin kuin ymmärtämättömyys. Siksi hyväkin hoitosuunnitelma on susi, jos sitä ei saada välitettyä potilaalle.
Tarkoitus ei ole moittia. Ymmärrän hyvin kollegaa, jolta hoitosuunnitelma oli jäänyt läpikäymättä. Olen ollut lukuisia kertoja samassa tilanteessa: kiire, paine, sanelujonot ja jatkuvasti soiva konsultaatiopuhelin. Pakko lähteä töistä ennen kuin päiväkoti sulkeutuu. Matkalla muistaa, mitä unohti ja soittaa perään jos voi. Aina ei voi. Reseptiäkään saa enää soittaa parkkipaikalta.
Kiire tuskin sairaanhoidosta katoaa, mutta päällekkäistä työtä voisimme karsia. Nykyisin teemme hoitosuunnitelmat ammattilaisten kesken, ilman potilasta. Sitten kerromme potilaalle lyhennelmän pohdinnoistamme ja vastaamme samoihin kysymyksiin, joita olemme juuri pohtineet potilaan kuulematta. Ajan ja vaivan hukkaa, kun voisimme ottaa potilaan mukaan hoitosuunnitelman tekoon alusta asti.
Ehkä radikaalia, mutta kuten psykologi Helena Lounavaara-Rintala on osuvasti sanonut: "Ihmiset harvoin hyötyvät itseään koskevasta tiedosta, jota eivät ole olleet itse tuottamassa." Kanta-arkiston myötä potilaat ovat aiempaa valppaammin heitä koskevan, mutta muiden tuottaman tiedon äärellä. Silloin tahaton kansliadiagnoosi on ikävä yllätys, joka jättää salatieteen maun.
Avoimen dialoginen, potilaan vahvasti osallistava hoidon suunnittelu on käytössä jo psykiatriassa, niin kutsutussa Keroputaan-mallissa. Äkkiseltään luulisi, että ainakin psykiatriassa olisi tarpeen tehdä päätöksiä potilaan kuulematta, mutta malli todistaa toisin. Potilaan asioista puhutaan vain hänen kuullensa. Harhaisenkin potilaan puheenvuorot ja oma arvio hoidon tarpeesta huomioidaan aidosti. Tulokset ovat hyviä, potilas- ja työntekijätyytyväisyys korkea.
Kuka monistaisi mallin myös somaattiseen hoitoon? Jos bisnesidea on hyvä, sen ehtii pitchata sijoittajalle sairaalan hississä.
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
