Kommentti

Lääkäreitä ei viedä kuin pässiä narussa

Lääkärien pitää päättää lääketieteellisistä asioista, kuten hoitolinjoista, eikä jättää huutoäänestyksille tilaa.

Heidi Wikström
Kuvituskuva 1
Alexander Uggla

Seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvät aiheet ilmestyvät sähköiseen uutisvirtaani päivittäin. Tämä on uusi ilmiö, hatusta heittämällä sanoisin, että 10 vuotta sitten näin ei ollut. Lääkärikunta on ainakin niin kauan kuin minä olen siihen kuulunut ollut ärsyttävänkin hitaasti syttyvää ja tuumailevaa mielipiteitä jakavissa aiheissa, ja julkisessa keskustelussa monet lääketieteeseen kuuluvat tai sitä sivuavat asiat on ehditty jo asemoida, ennen kuin meidän joukkomme asiantuntijat ovat ehtineet tai rohjenneet tähän asemointiin vaikuttaa.

Sukupuolidysforia, mitä se oikeastaan onkaan, miten sitä pitäisi hoitaa, vai pitäisikö? Tähän lääkärikunta joutuu vähitellen ottamaan kantaa, ja asiaan kohdistuu melkoinen ristiveto. Äskettäin Lääkärilehdessä oli kaksiosainen potilastapaus aiheesta. Lähes henkeä pidättäen odotin ratkaisuosan ilmestymistä. Kun se sitten julkaistiin, se oli loistava. Sen lukemalla saa käsityksen Pandoran lippaasta, joka aukeaa, kun nuori ihminen tuo esille toiveen sukupuolen korjauksesta.

Minulle on tullut vaikutelma, että sukupuoli-identiteetti-ongelmavyyhdissä me lääkärit olemme hieman jääneet voimakkaiden kansalaisjärjestöjen jalkoihin. Niiden kannanotoissa esiintyy yksinkertaistamista, mutta potilastapauksen kautta näemme, että kyseessä on mutkikas asia. Tuo tapausselostus on myös ryhtiliike: lääkärien pitää päättää lääketieteellisistä asioista, kuten hoitolinjoista, eikä jättää huutoäänestyksille tilaa.

Keskusteluissa esiintyy usein yhdysvaltalaisalkuisen järjestön (WPATH) kanta, joka suosittelee voimakkaasti sukupuolihormonien jarrutushoitoa varhaisnuorille, joilla ilmenee sukupuolidysforiaa. Tämä järjestö puhuu interventiosta täysin peruutettavana.

Oma logiikkani menee suurin piirtein näin: Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, jonka ohjauskeskus on aivot. Siihen, millaiset aivot – eli siis henkilö – ovat, vaikuttavat vuorostaan muut elimistön osat ja toiminnot. Yksi näistä on sukupuolihormonit, joiden toiminnan käynnistymisellä nuoruusiällä on huomattavia vaikutuksia aivoihin. Harkinnasta, impulssikontrollista ja ongelmanratkaisukyvystä vastaavat aivojen otsalohkot kypsyvät viimeisinä. Näin ollen sukupuolihormonien jarrutushoidon vaikutukset eivät välttämättä ole täysin peruutettavissa. Etenkin, jos käy sillä tavalla, että henkilö myöhemmin katuu tällaisen hoidon jälkeen tehtyjä kirurgisia toimenpiteitä. Silloin voidaan spekuloida, että annettu estohoito on heikentänyt päätöksentekokykyä ja päätös hakeutua peruuttamattomiin hoitoihin ei olisi ehkä syntynyt, jos aivot olisivat olleet kypsemmät.

Sivumennen sanoen, näitä katujia kyllä on. Olen kirjoittanut tästä aiheesta Lääkärilehdessä aiemminkin. Edellisen kerran jälkeen minulle tuli sydäntäsärkevä yhteydenotto, jossa kiiteltiin sitä, että olen tuonut esiin näiden ihmisten asiaa. Ilmeisesti monet kokevat, että heidät on sivuutettu. Olen sittemmin tutustunut asiaan lisää mm. Ihmistenkirjo-verkkosivustolla.

Tietenkin voidaan sanoa, että missään hoidossa potilastyytyväisyys ei ole 100 % ja virhearvioita sattuu. Myös toiseen suuntaan sattuva virhearvio voi periaatteessa olla haitallinen. Oletetaan, että henkilö kokee jo lapsuudesta lähtien olevansa eri sukupuolta kuin biologisesti on ja haluaa myös muuttua mahdollisimman paljon tätä kokemusta vastaavaksi. Oletetaan, että hän jää vaille estohoitoa ja kehon muutokset käynnistyvät. Tässä vaiheessa korjausprosessi on vaikeampi ja lopputulos esteettisesti huonompi.

Lue myös

Meidän lääkärien täytyisi nyt päättää, kummanlaisia virheitä olemme valmiimpia sietämään. Minulle vastaus on selvä, seuraavista syistä: Sukupuolidysforian sosiaalinen stigma on vasta äskettäin alkanut vähentyä ja siitä kärsivät ihmiset uskaltavat vähitellen puhua asiasta terveydenhuollon ammattilaisille. Siksi aiheesta on olemassa vain pieniä aineistoja, joissa vinoutuma on todennäköisesti vahva. Laadukasta tutkimustietoa on siis hyvin vähän ja aihe on monimutkainen. Kokonaisuuteen vaikuttavat nuoruusiän herkkä kehitysvaihe, liitännäisongelmat (esim. autismikirjon häiriö) ja voimakkaat kansalaisjärjestöt, jotka ajavat omaa käsitystään asiasta usein ilman vahvaa lääketieteellistä asiantuntemusta.

Minusta meidän pitäisi ottaa aikalisä, odottaa kansainvälisiä tutkimustuloksia ja tehdä itse tutkimusta. Peruuttamattomiin ja potentiaalisesti peruuttamattomiin hoitoihin pitäisi nykytietämyksen valossa edetä säästeliäästi ja ainoastaan huolellisen, pitkäaikaisen harkinnan jälkeen ja vain selvästi psyykkisesti ja fyysisesti aikuisilla ihmisillä. Mielestäni ikivanha periaate "primum non nocere" on edelleen validi.

Heidi Wikström

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.

kuva: Alexander Uggla

Linkki Ihmistenkirjo-sivustolle poistettu 27.2.2020

Lääkäriliitto Fimnet Lääkärilehti Potilaanlaakarilehti Lääkäripäivät Lääkärikompassi Erikoisalani Lääkäri 2030