Luontoaskelista hyvinvointia

Olemme koulutuksen myötä tottuneet ajattelemaan ympäristön meille tuottamia riskejä – meidän on nyt aika kääntää ajatukset hyvinvointia suojaaviin tekijöihin luonnonympäristöissä.

Yhtenä päivänä koin ahdistusta. No, eihän se mikään uusi juttu ollut. Ympäristöahdistusta, eksistentiaalista ahdistusta, sellainen epämääräinen, levoton, jotenkin tuskainen olotila, vaikka aivokuori kertookin ettei tässä juuri nyt ole mitään isompaa hätää, pitäisi ottaa rauhallisesti ja olla aikuinen ja järkevä. Tiedättekö?

Sain oivalluksen: mitä jos menisin lääkäriin. Kertoisin, että minulla on hätä luonnon puolesta ja että luontoyhteyden tunteeni on puutteellinen. Ja että ahdistaa millaisen maailman olemme jättämässä seuraaville sukupolville. Tarvitsen Luontoaskel-hoitoa.

Voisin reippaana tyttönä kertoa, mitä omahoitoa jo toteutan: käyn metsäkävelyillä, istun järven rannalla tai katselen kosken kuohuja. Olen saanut pitkää ja lyhyttä psykoterapiaa, käyttänyt joskus lääkehoitoakin. Osallistun kansalaisjärjestötoimintaan kestävän kehityksen puolesta. Tiedän omakohtaisesti tutkimusten osoittamat luonnonympäristöjen elvyttävät vaikutukset, ja ne tuntuvat kehollisina. Haluan mahdollistaa saman virkistyksen ja elpymisen muillekin.

Mietin vain, mitä lääkärini minulle vastaisi, ja samaa ihmetteli lääkäripuolisoni. Mistä diagnoosiryhmästä minua alettaisiin haarukoida? Mitä itse haluaisin kuulla ja mikä minua auttaisi? Onko oireeni redusoitavissa jonkin F-diagnoosin alle? Tulenko kohdatuksi enemmän ihmisenä vaiko oireiden kautta? Toivottavasti ihmisenä, ja toivottavasti jollakin tavalla vertaisena.

Voisiko lääkärini sanoa: Tuo mistä kerroit, on tuttua. Minuakin pelottaa samat asiat. En osaa ratkaista niitä yksin, kukaan ei voi osata.

Ja lisätä: Mutta juuri nyt, tässä ja nyt, mikään ei ole lopullisesti romahtanut. Meillä on toivoa ja voimme toimia. Mennäänkö metsäkävelylle pohtimaan näitä yhdessä?

Kuulin ympäristökasvattajatuttavaltani Luonnossa kotonaan -työskentelystä koululaisten kanssa. Kun metsätyöskentely oli jatkunut tiiviinä jonkin aikaa, aiemmin voimakasta ulkopuolisuutta kokenut lapsi oli päässyt luontevasti liittymään muuhun ryhmään ja saanut ehkä ensimmäistä kertaa kokemuksen aidosta ryhmään kuulumisesta ja sen tuomasta ilosta. Tämä tarina sai kyyneleet silmiini. Luonnonympäristö oli aistimusten ja tunnekokemusten kautta mahdollistanut liittymisen toisiin. Mikä ihme!

Luontoyhteys suojaa meitä. Olemme koulutuksen myötä tottuneet ajattelemaan ympäristön meille tuottamia riskejä – meidän on nyt aika kääntää ajatukset luonnonympäristöjen hyvinvointia suojaaviin tekijöihin. Olemme myös tottuneet ajattelemaan ihmistä erillään muusta luonnosta. Saan itseni toistuvasti kiinni tuosta piintyneestä ajatusmallista. Totuushan on, että olemme osa muuta luontoa ja siitä riippuvaisia.

Tarvitaan askelia kohti luontoyhteyttä. Nyt juuri kukkaan puhkeava kesän rehevyys oikein kutsuu meitä syliinsä. Otetaan siis luontoaskel. Tai vaikka harppaus.

Kirjoittaja on LL ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n ilmasto- ja ympäristövastaava sekä Facebookin ilmastolääkärit-ryhmän perustajajäsen.