Miellyttävä totuus

Tiedon räjähdysmäinen kasvu on johtanut miellyttävien totuuksien valintoihin terveydenhuollossakin.

Viisaus ei asu meissä, laulaa Apulanta. Omasta toimistosta käsin kappale on tuntunut menneellä viikolla kovin ajankohtaiselta yrittäessäni löytää ratkaisua kahteen pitkittyneeseen potilastapaukseen. Kun luottamus on menetetty jo vuosia sitten ja katkeruus väärää kokemusta, diagnoosia tai sanottua sanaa kohtaan värjää kaiken kohtaamisen, koen riittämättömyyttä ja viisauden puutetta.

Julkisen terveydenhuollon edustajana tiedän, että sairaanhoidon tarve jatkuu myös valituksen ja muistutuksen jälkeen – sen järjestäminen ja siinä onnistuminen on vain vaikeaa. Seuraava kollega maksaa laskua historiasta, joka vielä kaiken lisäksi on kirjoitettu vähintään kahdesta näkökulmasta.

Kun potilas kokee tarvitsevansa vastaanotolle avukseen keskustelujen nauhoittamisen lisäksi todistajan, ollaan kovin kaukana sellaisesta potilas-lääkärisuhteesta, joka parantaa, ylläpitää voimavaroja tai tuo lohtua. Silloin potilas ymmärrettävästi valitsee totuuksistakin vain sen, joka miellyttää. Kaikki muu on tarkoituksellista syrjintää, ammattitaidottomuutta tai pahantahtoisuutta.

Tiedon räjähdysmäinen kasvu on toisaalta johtanut miellyttävien totuuksien valintoihin terveydenhuollon sisälläkin. Tutkimusnäytöistä on mahdollista valita se omaa kantaa yksiselitteisesti tukeva, jolloin totuuksista tuleekin karisman ratkaisemia vaikutusmielipiteitä.

Cochrane-katsaukset eivät tältä pelasta. Kuuden viime kuukauden katsauksissa on todettu, että fibromyalgiaa sairastavien kannattaa harrastaa liikuntaa, joskaan liikuntamuodoista ei voi antaa ohjeita. Sähkötyöpöydät voivat vähentää istumista työpaikoilla pitkäaikaisvaikutuksia arvioimatta. Työn tauotus saattaa vaikuttaa positiivisesti suorituksiin, joskin näyttö ei ole kovin vakuuttavaa. Sairauspoissaolot ovat pidempiä tai lyhyempiä omailmoitusajasta riippuen. Sydänkohtauksen jälkeisellä liikunta- ja neuvontaohjannalla saattaa olla vaikutusta työhön paluuseen, mutta vain toista antamalla vaikutusta ei havaita. Kun lähes jokaisen katsauksen lopussa on klausuuli lisätutkimuksen tarpeista ja lista asioista, jotka olivat alkuperäistutkimuksissa puutteellisia tai eivät ole verrannollisia nykypäivään, jää yhä tilaa valita se miellyttävin totuus.

Onko miellyttävin totuus se, joka on edullisin sairaanhoitopiirille, aiheuttaa vähiten jonoja julkiseen terveydenhuoltoon, tuottaa eniten kassavirtaa yksityiselle tuottajalle tai auttaa reunaehdoin juuri sinun edessäsi istuvaa potilasta? Tämän ratkaisee vielä liian paljon palli, jolla täysin hyvää tarkoittavakin totuudenvalitsija istuu.

Kuvaavaa on sekin, että ehkäpä yksimielisin ammattilaisten jakama totuus rokotteiden tehosta ja hyödyistä on silti se, jota emme ole onnistuneet lääketieteen ammattilaisina juurruttamaan väestölle. Kuinka jakaa totuutta asiassa, josta emme ole yksimielisiä lähtökohtaisestikaan?

Totuus lyö kasvoille myös kuntien taloustilanteen asettaessa ehdottomat ja aiempaa tiukemmat rajat julkisen terveydenhuollon tuottamiselle. Investoinnit keskeytyvät eikä laskennallinen hyöty realisoidu.

Kehitykseen laitetut eurot on jätetty routamaahan. Karu vaikeus kehittää tarvittavin harppauksin ja samalla säästää siirtymäajatta on hallintorakennuksen totuus. Se kutsuu uudistamaan toimintamallit ja ravistelemaan kulttuuria, vaikka työkalut ovat vähäiset.

Hallinnon totuus velvoittaa vaatimaan lisää: pelkkä hyvä potilashoito ei riitä, vaan ammattilaisten vastuulla on myös lean, virtaukset ja rajahyötyarvot. Yksikön totuus vaikeudesta selvitä hoitotakuusta ja ongelmista uusien kalliiden hoitojen valinnoissa tiukan talousarvion sisällä, puhumattakaan kuormittuvista kollegoista liiallisen työmäärän tai toimimattomien ohjelmistojen ihmemaassa on aivan yhtä totta.

Hallinnon käytäviltäkään on vaikea sanoa vastaan argumentille lain ja asetusten asettamista velvoitteista potilashoidolle ja eettisestä ikiaikaisesta lääkärinvalasta. Jälleen kiistämätön totuus on samalla miellyttävä, sillä muutosta ei juuri tälläkään kertaa voi siksi tehdä.

Kanta-Hämeen keskussairaalassa on töissä 1 900 ihmistä. Jokainen heistä tekee aidosti merkittävää työtä ja jokainen on yrittänyt parhaansa myös sen keskustelut nauhoittavan ja kaikkea epäilevän potilaan kanssa – ja jopa sen toiminnanmuutosvaatimuksineen paikalle pölähtävän johtajaylilääkärin kanssa. Tietoa on riittävästi. Tahtoa tai taitoa en epäile uupuvan hetkeäkään. Vain totuuksia – jokaista erikseen miellyttäviä – on liikaa, eikä pelkästään Kantiksessa.

Haasteet julkisessa terveydenhuollossa ovat yhteisiä. Jos yksimielisempää sote-totuutta ei hiljalleen saada maaliin, voimme jatkaa Apulannan kanssa: me luopumaan ei pystytä edes ongelmistamme.

Kirjoittaja on palveleva johtajaylilääkäri Kanta-Hämeestä.