Mitä tekisit, jos et pelkäisi?

Parhaimmillaan pelko on osoittanut, mikä on todella tärkeää.

Usein kulkiessani kotini kierreportaita mieleeni muistuvat erään kuntoutuskollegan sanat: nuoret ovat ajattelemattomia hankkiessaan monikerroksisia koteja. Voi tulla onnettomuus ja halvaus ja sitten kodista joutuu luopumaan. Lopulta kaikkia kohtaa ikä ja hauraus. Hän itse asui yksikerroksisessa kodissa, jossa on leveät oviaukot. Kaiken varalta.

Ihmislajin mielikuvitus on hämmästyttävä. Osaamme kuvitella eteemme tulevaisuuden, tuoda läsnäolevaksi menneisyyden ja uskoa todeksi senkin, jonka olemassaolosta ei ole todisteista pienintäkään. Erityisen vilkas mielikuvituksemme näyttää olevan pelon katalysoimana. Uhkakuvia luodaan ja niihin tartutaan herkästi. Kuluneen vuoden aikana lääkäreitäkin koskettavia aiheita on riittänyt: kilpailu potilaista kiihtyy, palkat laskevat, sote tai robotisaatio vie työmme ja erikoistumaan pääsy vaikeutuu. Mitä nurjemmiksi ennustukset käyvät, sen varmempia ovat lausujat sanoistaan. Vaikutukset näkyvät kahvipöytäkeskusteluissa, someryhmissä ja muissa arkisissa kohtaamisissa. Joku nostaa kytkintä varmuuden vuoksi, toinen jää samasta syystä kiinni huonoon pestiin. Ei uskalleta nostaa epäkohtia esiin ja lähteä ajamaan muutosta.

Ei uhkien toteutuminen tietenkään mahdotonta ole. Kuitenkin otsikoita ja keskusteluita selatessa vaikuttaa siltä kuin tilanteemme työmarkkinoilla olisi lohduton kuin joukon helsinkiläisiä hevosenkengittäjiä. Työmme on muuttumassa, ei häviämässä. Osaamisvaje, uudenlaisten työtehtävien syntyminen ja muut positiiviset ongelmat esiintyvät ennustajien puheissa harvemmin kuin negatiiviset.

Pelon tehtävänä on auttaa huomaamaan vaarat ja välttämään turhia riskejä. Pelottomasta elämästä eivät nauti kuin pienet lapset, ja jokainen vanhempi tietää, millaiseen riskikäyttäytymiseen se johtaa. Varovaisuus ja varautuminen ovat viisautta. Mutta missä menee raja kohtuullisen ja liiallisen varautumisen välillä? Eroa ei ole helppo tehdä pelon ottaessa mieluusti järkevyyden naamion.

Otsikoita ja keskustelua seuratessa ei voi kuin todeta: työelämää vaivaa ylidiagnostiikka. On havaittu asioita, jotka eivät ole vaikuta meihin ajankohtaisesti eivätkä välttämättä tule vaikuttamaankaan. Totta uhkakuvat kuitenkin ovat käytöksemme kautta: huolestuneen mielen näköala kapenee ja keskittyminen siirtyy pois nykyhetkestä. Ylihoidamme tilanteen varmistelulla ja jumiutumisella. Hyödymmekö näistä uhkakuvista?

Olen minäkin pelännyt. Olen pelännyt ettei minua oteta tosissaan ja jättäytynyt syrjään. Olen pelännyt, etteivät kykyni ole riittävät ja kieltäytynyt halutessani sanoa kyllä. Olen ottanut osaa pelkoon töiden loppumisesta ja antanut sen ohjata valintojani.

Kuluneena vuonna aloin kuitenkin kysyä itseltäni: Mitä tekisin, jos en pelkäisi?

Yksinkertainen kysymys tarjoaa yksinkertaisia vastauksia. Kirkkaita ja selkeitä. Kysymys on auttanut näkemään uhkakuvien taakse syvempiin tarpeisiin ja tarkoituksiin. Parhaimmillaan pelko on osoittanut, mikä on todella tärkeää. Sellaisesta lähtökohdasta punnitseminen ja järkeilykin on paljon helpompaa.

Sen kysymyksen seurauksena minä kirjoitin ensimmäisen tekstini tälle palstalle. Ja jokaisen tekstin sen jälkeen.

Mitä sinä tekisit, jos et pelkäisi?

Haluaisin vielä muistuttaa yhdestä tulevaisuudenkuvasta: meille saattaa käydä ihan hyvinkin. Rauhallista vuotta.

Kirjoittaja on uhkarohkeaksi ryhtynyt kolmikerroksisessa talossa asuva tamperelainen lääkäri.