Priorisoidaankin ihan toisin
Säästöjä voisi etsiä luopumalla esimerkiksi toistuvista organisaatiomuutoksista ja projekteista, joita ei raportin jälkeen koskaan toteuteta.
Kalliit syöpähoidot ovat usein tehottomia ja yksittäisen syöpäpotilaan hoitokerta voi maksaa tuhansia euroja, totesi sosiaali- ja terveysministeriön uusi kansliapäällikkö, VTM Kirsi Varhila. Hän nosti erikoissairaanhoidon ja kalliit lääkkeet esille Ilta-Sanomien haastattelussa syyskuussa.
Tämän jälkeen Päijät-Hämeen kuntayhtymän hallituksen varapuheenjohtaja Sari Niinistö kommentoi 13.10.2019 Etelä-Suomen Sanomissa, että "jossain vaiheessa voimme joutua pohtimaan millaisissa tapauksissa julkinen terveydenhuolto hoitaa esimerkiksi tekonivel- tai kaihileikkauksia".
Toivottavasti kumpikaan päättäjä ei tarkoittanut mitä sanoi.
Niin syöpähoidot kuin tekonivel- ja kaihileikkauksetkin ovat hoidoista vaikuttavimpia.
Syöpähoidot ovat niitä harvoja hoitoja, jotka parantavat potilaita ja palauttavat työkyvyn. Kroonisten sairauksien, kuten diabeteksen, hoito tulee myös kalliiksi, koska siitä ei pääsääntöisesti koskaan parannuta. Onneksi insuliinia ei aikanaan priorisoitu pois kalliina lääkkeenä. Lääkkeiden hinnoilla on taipumus laskea ajan myötä.
Ilman tekonivel- ja kaihileikkauksia iso osa kansalaisista menettäisi toimintakykynsä ja yhteiskunnalle lankeaisi tästä iso lasku.
Varhila on oikeassa siinä, että sairauksien ehkäisyyn tulisi kohdistaa enemmän resursseja.
Kaikki ovat varmasti samaa mieltä siitä, että potilaiden tulisi päästä ajoissa lääkärin vastaanotolle ja moniammatilliseen kuntoutukseen. Esimerkiksi krooninen kipu tulee yhteiskunnalle kalliiksi, ei lääkkeiden tai toimenpiteiden, vaan sairauspoissaolojen ja työkyvyttömyyseläkkeiden takia.
Kroonisen kivun hoidosta tehtiin sosiaali- ja terveysministeriön toimeksiannosta raportti. Siinä annettiin juuri ne suositukset, joita ministeri Krista Kiuru nyt haluaa perusterveydenhuoltoon: varhainen puuttuminen, hyvät konsultaatiomahdollisuudet erikoissairaanhoitoon, moniammatillinen lähestyminen ja psykologeja perusterveydenhuoltoon.
Raportti valmistui kohta kolme vuotta sitten, mutta se ei ole johtanut mihinkään toimenpiteisiin.
Priorisointi on vaikea kysymys. Varhilan peräänkuuluttamia kustannusvaikuttavuusanalyysejä kyllä tehdään jatkuvasti. Sitä vastoin kansliapäällikkö ei kiinnittänyt huomiota muihin säästömahdollisuuksiin, joiden avulla rahaa säästyisi kalliiden, mutta vaikuttavien hoitojen tarjoamiseen mahdollisimman monelle.
Näitä muita säästökohteita olisivat luopuminen toistuvista organisaatiomuutoksista sekä projekteista, joita ei raportin jälkeen toteuteta. Lisäksi tulisi korvata lääkärikuntaa sekä kuntayhtymien taloutta rasittavat ja potilastyötä hidastavat potilastietojärjestelmät toimivalla kansallisella potilastietojärjestelmällä. Näistä säästämistä puolustaisi myös se, että esimerkiksi jatkuvien organisaatiomuutosten kustannusvaikuttavuutta ei koskaan selvitetä.
Apotin aiheuttamia kustannuksia ja "tuottavuuden" alenemaa perusteltiin vastikään välttämättömyydellä vaihtaa "potkurikoneet suihkukoneisiin", joiden mahdollistamat toiminnanohjausjärjestelmät parantavat tuotettua terveyttä käytettyä euroa kohden niin merkittävästi, että satojen miljoonien investoinnit ovat perusteltuja. Apottiin ensi vuodeksi budjetoiduilla 79 miljoonalla eurolla palkattaisiin 2 000 sairaanhoitajaa vuodeksi, ostettaisiin 40 magneettikuvantamislaitetta tai tehtäisiin puolet kaikista Suomen vuosittaisista tekonivelleikkauksista.
Varhila ei myöskään kiinnittänyt huomiota kansalaisilta yhteisissä terveystalkoissa edellytettävään panokseen. Suurimmat kulut yhteiskunnalle aiheutuvat aivojen palkitsemisjärjestelmän toimintahäiriöistä ja omaan terveyteen kohdistuvasta välinpitämättömyydestä. Tupakoinnin rajoittamisesta aiheutuneet positiiviset terveysvaikutukset ovat tästä erinomainen esimerkki.
Mitäpä jos säästötalkoisiin lähdettäisiinkin siirtämällä erikoissairaanhoito valtiolle, rakentamalla toimiva käyttäjäystävällinen potilastietojärjestelmä koko maahan, palauttamalla Lääkintöhallitus, kieltämällä turhat organisaatiouudistukset ja edellyttämällä kansalaisilta enemmän vastuuta omasta terveydestään? Säästyvillä varoilla voitaisiin tarjota lääketieteen kehityksen tuottamaa tehokasta hoitoa yhä useammalle kansalaiselle.
LKT, professori Eija Kalso on HUS:n kipuklinikan ylilääkäri.
