Rovaniemen ja Mochan väliltä
Minun ajatukseni viime päivinä ovat olleet yhtä monitahoiset kuin maailmamme on epätasa-arvoinen.
Humanitäärisen työn merkeissä matkusteluni jäljiltä minulla on ympäri maapallon kontakteja, joiden kautta saan hajanaista tietoa maailman tilasta. Myönnän viihtyväni ruutua tuijottaen Facebookissa, joku voisi sanoa, että olen jäänyt koukkuun. Itse määrittelen asian siten, että se on helppo tapa kaltaiselleni introvertille pitää ihmisiä lähellään ja kuitenkin riittävän etäällä.
Jemeniläisistä Fb-kavereistani olen kuullut viime päivinä tavallista vähemmän. Itse asiassa kävin oikein läpi ystävälistaani ja tarkistin, onko heitä poistunut sieltä. Ei ollut. Sitten kävin läpi heidän viimeaikaisia postauksiaan. Niissä oli hyvin vähän siitä, mitä kaikki tiedotusvälineet meillä päin ovat pullollaan: uudesta koronaviruksesta. Eräs kollega Jemenistä vahvisti kuulemani tiedon: heillä ei ole yhtään tunnettua koronatartuntaa.
Jos Jemenissä todella ei ole yhtään tartuntaa, se kertoo karua kieltä siitä, kuinka erillään maa on muusta maailmasta. Voi olla myös niin, että kaiken epävarmuuden ja kaaoksen keskellä tilastoja ei pystytä keräämään eikä sairastuneiden määrästä yksinkertaisesti ole mitään järkevää arviota.
Suomessa sen sijaan lähes jokaisen ulottuvilla on hämmästyttävän tarkkaa tietoa siitä, kuinka monta koronatartuntaa meillä on todettu. THL tarjoaa muutaman päivän viiveellä päivittäin klo 9.30 päivittyvän koronakartan, josta kansalainen voi hankkia yksityiskohtaista tietoa tilanteesta.
Minun ajatukseni viime päivinä ovat olleet yhtä monitahoiset kuin maailmamme on epätasa-arvoinen. Palasin viikko sitten Rovaniemeltä, jonka katukuvassa keskustan ulkopuolella poikkeustilanne ei juuri näkynyt. Havahduin todellisuuteen lennolla, joka normaalitilanteen eli täyden sijaan oli lähes tyhjä. Helsinki-Vantaalla oli aavemainen tunnelma. Henkilökuntaa ei juuri näkynyt, terminaalista poistumisreitillä oli vakavan näköisiä poliiseja ja Aviapoliksessa, jossa junat pysähtyivät lentokenttäaseman ollessa suljettuna, taksiarmeija turhaan odottamassa kyytiläisiä. Olin aikonut mennä junalla yhden pysäkinvälin Leinelään, mutta pelkästä solidaarisuudenpuuskasta otinkin taksikyydin.
Parin päivän kuluttua jättäessäni Uudenmaan taakseni mietin, koska pääsisin palaamaan kakkoskotiini Vantaalle. Ystäväni käy kastelemassa siellä kukat. Olen ajatellut kotikuntani Asikkalan tuttuja yrittäjiä. Mansikkatilallinen ei tiedä, mistä saisi poimijoita. Vintage Cafe, lempikahvilani 24-tien varrella, on suljettu.
Sitten tietysti mielessäni on ollut Jemen ja ne muut maat, joissa olen työskennellyt. Lienee päivänselvää, että bruttokansantuotteet Euroopassa notkahtavat. Kun useiden suurten humanitaaristen järjestöjen (mm. Lääkärit ilman rajoja, Amnesty, Punainen Risti) avustustyö on yksityisten ihmisten lahjoitusten varassa, sydäntä särkee ajatella, mitä voi seurata. Vaikkapa se pieni sairaala Jemenin Mochassa, jossa äskettäin työskentelin. Mitä jos sen ylläpitämiseen ei riitäkään enää rahaa? Ajattelen sitä miestä, joka oli yrittänyt itsemurhaa ampumalla itseään rintakehään. Hän olisi kuollut ilman hoitoa. Tai se nainen, jonka lapsi ei mahtunut syntymään. Ilman keisarileikkausta hän ja lapsi olisivat myös kuolleet.
Meillä Suomessakin jotkut kuolevat tämän pandemian vuoksi. Jotkut itse sairauteen, jotkut seurannaisvaikutuksiin, vaikkapa lähisuhdeväkivaltaan tai konkurssin jälkimaininkeihin. Kaikkiin meihin tämä vaikuttaa jollakin tavalla. Toivottavasti kamppailumme keskellä jaksamme muistaa heitä, joita olemme ennen muistaneet, emmekä lopeta kuukausilahjoituksiamme, ellei ole aivan pakko.
Heidi Wikström
Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.
kuva: Alexander Uggla
