Vähien tietojen varassa

Suuri ongelmamme Jemenissä oli diagnostiikkakeinojen vähäisyys ja myös se, että tietomme läheisistä muista sairaaloista olivat puutteelliset.

Totuuden etsintä on aina ollut yksi ihmiskunnan yhteinen, suuri intohimo. Miten kaikki on, sen minäkin haluaisin saada tietää.

Nuoruudessani tein aivotutkimusta ja viime vuosina olen lähestynyt kysymystä matkustelemalla kaukaisiin maihin. Mielestäni olenkin löytänyt jotakin tietoa todellisuuden luonteesta. Olen huomannut, että se on usein äkkiväärä ja salaperäinen, eikä halua luovuttaa tietoja itsestään. Se on hiukan kuin naiset täällä Jemenissä. Verhottuina mustaan abayaan ja niqabiin he luovat ohikulkijaan katseen kapeasta aukosta päähineen etuosassa. Et voi olla varma, hymyileekö vastaantulija sinulle vai nyrpistääkö nenäänsä.

Työskentelin kolme viikkoa maalaissairaalassa lähellä Jemenin sisällissodan yhtä rintamalinjaa. Rintama oli rauhallinen, joten vastaanotimme pääasiassa siviilipotilaita.

Suuri ongelmamme oli diagnostiikkakeinojen vähäisyys ja myös se, että tietomme läheisistä muista sairaaloista olivat puutteelliset. Tiesimme, että lähistöllä saa TT-kuvia, mutta hoidon taso oli täysin auki.

Niinpä, kun meille tuli neljästä metristä pudonnut 15-kiloinen sokkinen lapsipotilas, meillä oli ongelma. Teimme fast-ultraäänen; minä ja ensiavun yleislääkäri teimme sen useaankin otteeseen, ja sain käsityksen, että tytöllä on kapselinsisäisäinen munuaisvamma ja lisäksi nestettä vapaassa vatsaontelossa. Siis jokin muu vamma todennäköisesti lisäksi. Ajattelin jo leikkausta, jossa ensiksi täytyisi tutkia vatsaontelo ja sitten vielä avata retroperitoneaalitila. Verta ei ollut paljoa varalla eikä varsinaista teho-osastoa ollut.

Tässä tilanteessa muistelin kiitollisena sitä vähäistä, joskin nyt kullanarvoista oppia, jonka olin Suomessa saanut hoitamistani traumapotilaista. Niinpä päätin hoitaa potilaan lähtökohtaisesti konservatiivisesti.

No, seuraavana päivänä virtsaneritys oli nollassa, potilas kovin kipeä ja vatsa pinkeä. Ei kai vain ole aitiopaineoireyhtymä kehittymässä? Vielä jatkettiin entiseen tapaan ja toisena seuranta-aamuna virtsaa alkoikin tulla, vuotoa ei näyttänyt enää olevan, ja aloin uskoa hoitolinjaamme. Sitten, yhtäkkiä, syystä joka on edelleen epäselvä ja siksi jääneekin, omaiset päättivät ottaa tytön autonsa kyytiin ja viedä hänet jonnekin, varmaankin toiseen sairaalaan.

Kukaan meistä ulkomaalaisista lääkäreistä ei osannut kunnolla arabiaa, eivätkä potilaat osaa englantia. Paikallinen sairaalan henkilökuntakaan ei osaa englantia sujuvasti. Niinpä tiedon välittäminen omaisille ja potilaille, samoin kuin tietojen saaminen heiltä, on kovin vaikeaa.

Minua jäi vaivaamaan se, mitä olin yrittänyt alkuvaiheessa välittää pikkutytön omaisille. Olin kertonut, että TT-kuvaus olisi tarpeellinen, mutta me emme voi sitä tehdä ja potilaan siirtäminen toisaalle kuvausta varten olisi riskialtista. En ollut alkuvaiheen jälkeen riittävästi painottanut, että tilanne vaikutti jo stabiililta ja toisaalta siirtäminen paikkaan, jossa hoidon taso on epävarma ja jota vanhemmilla joka tapauksessa ei ole mahdollisen kuvauksen jälkeen varaa maksaa, ei ole tässä vaiheessa järkevää.

Tällainen oli minun käsitykseni todellisuudesta tuolloin. Vanhempien käsitys oli jotakin aivan muuta, en voi edes aavistella mitä. Valitettavasti maailmamme eivät kohdanneet riittävästi.

Koin minä Jemenissä lääkärinä onnistumisiakin. Ei niistä nyt tässä enempää. Palaan vielä niihin hunnutettuihin naisiin. Keskustelin kahden naisen kanssa, toinen on tulkki ja toinen yksi akuuttilääkäreistämme. Molemmat ovat nuoria ja ulkomailla matkustaneita. Aloimme puhua arabimaista, erityisesti Saudi-Arabiasta. Kerroin tyypillisen suomalaisen käsitykseni maasta, eli että naisia sorretaan ja matkailu maassa on hankalaa, jopa vaarallista. Heidän näkemyksensä, joka perustui omaan kokemukseen saudinaisista ja maastakin, oli täysin erilainen. Sen mukaan saudinaiset ovat enimmäkseen tyytyväisiä, itsevarmoja ja koulutettuja. Turistikohteena Saudi-Arabia on heidän mielestään hieno ja siellä on turvallista matkustaa, kunhan naisihmisenä ei matkusta yksin.

Nyt, palattuani kotiin, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä, että todellisuus on oikukkaampi ja häilyvämpi kuin itsenäinen, suomalainen nainen voi pahimmillaan olla.

Heidi Wikström

Kirjoittaja on gastroenterologisen kirurgian ja akuuttilääketieteen erikoislääkäri sekä sivutoiminen kuvataiteilija.

kuva: Alexander Uggla