Yhden naisen yritys
Vasta yrityksen perustettuani olen nähnyt, että polku on ollut koko ajan perässäni.
Neljäkymmentä neljä päivää. Neljätuhattakahdeksan euroa.
Siinä yhden naisen lääkäriyrityksen tunnusluvut päivänä, jolloin toiminta saattoi alkaa. Mikäli mukaan otetaan yritystoiminnan perustietojen opiskelu sekä juupas-eipäs-päätösprosessin pituus, on ensin mainittu luku varsin alakanttinen.
Ensimmäisen tekstini Lääkärilehteen kirjoitin millenniaaleista ja sukupolven astumisesta työelämään. Olen mitä ajattelen. Kirjoitukseni jälkeen olen kulkenut terveyskeskuslääkäristä yksityislääkäriksi ja yrittäjälääkäriksi. Ovien availun ja sulkemisen sijaan liike on tapahtunut eteisaulassa liukastellen. Muutoksen häilyvien rajojen vuoksi olen päätynyt tituleeraamaan itseäni lähinnä tamperelaiseksi lääkäriksi.
Lääkikseen päästessäni en tiennyt lääkäriydestä paljoakaan. Valitsin alani tietäen tarvitsevani työn, joka on mielenkiintoinen (check), varma (check) ja ruokkii sisäistä maailmanparantajasankariani (check). Silti, koko matkan mukanani seurasi sanoittamaton tunne siitä, että jokin ei ole kohdallaan. Tunne kuulumattomuudesta. En osannut sijoittaa itseäni eteeni piirretylle urapolkukartalle.
Sittemmin olen todennut, etten ole yksin. Millenniaalisukupolvea yhdistävä unelma, FIRE, suomalaisittain firettäminen (financial independence, retire early), puhuttaa lääkäreitäkin. Eläköitymistä keskeisempänä tavoitteena kuuluu olevan kaipuu riippumattomuudesta ja valituista sitoumuksista.
Emme edeltävien polvien tapaan saa lapsia, vaan suunnittelemme ne. Kun vanhemmuus on tarkoin punnittu valinta, lapsiin ja heidän kanssaan vietettyyn aikaan halutaan panostaa. Emme jätä terveyttämme työmatkaliikunnan varaan, vaan olemme omaksuneet ammattiurheilijoilta treenaamisen käsitteen osaksi arkea.
Aloitamme keskusteluja työelämän ja arvomaailman ristiriidoista, ja saamme vastaukseksi kuvauksia siitä, miten ennen hiihdettiin vuoden ympäri vastamäkeen tullessa ja mennessä. Valittamatta.
Työmaailma on jäänyt arvomaailmasta jälkeen ja kuluva vuosi on osoittanut, ettei varma työ ole varma lääkäreillekään.
Toukokuusta lähtien olen voinut nimittää itseäni toimitusjohtajaksi. Otan tehtäväni vakavasti – itseään johtaessa jos jossain saa harjoittaa kannustusta, kehotusta ja kiristystä pitääkseen pyörät pyörimässä.
Yritystermistön opettelu tuntuu aluksi samalta kuin anatomian foveoiden ja processuksien tankkaus, mutta on yhtä lailla opittavissa (eikä yritystoiminnassa jokaista termiä tarvitse arjessa sen enempää kuin lääketieteessäkään). Hyvänä ensiaskeleena toimii Lääkäriliiton verkkokoulutus aiheesta, kunhan ei anna museolaatuisten kuvien häiritä.
Yrityksen perustamisilmoituksesta toiminnan alkuun kului neljäkymmentäneljä päivää. Aika sisältää ilmoituksia ja lupahakemuksia sellaisille tahoille kuin Patentti- ja rekisterihallitus sekä Valvira, pankkisopimusten laatimista, kirjanpitäjän ja potilasasiamiehen etsintää sekä sopivaksi mitoitetun vakuutuspaketin kilpailuttamista. Ajan lisäksi kuluu rahaa; takataskun on katettava sekä yritystoiminnan perustamiskulut (esimerkkitapauksessa 4 008 euroa) että elinkustannukset, kunnes yrityksestä voi saada tuloja.
Tässä kohtaa firettäjä voi onnitella itseään. Riippumattomuuden tavoite ei ole vain sateenvarjodrinkkien juominen valkoisella hiekkarannalla vaan itselle mielekkäiden valintojen mahdollistaminen.
Ajan ja rahan lisäksi on syytä valmistautua myös ympäristön reaktioon. Kritiikiltä ei suuntaansa hakeva voi välttyä. On aina heitä, jotka näkevät muiden tekemisen olevan itseltään pois. Toisaalta on turha kuunnella kritiikkiä niiltä, joilta ei kuuntelisi neuvojakaan.
Vasta yrityksen perustettuani olen nähnyt, että polku on ollut koko ajan perässäni. Se rakentui keksiessäni ensimmäisessä kesätyöpaikassani tapoja kilpailla aikaa vastaan, ommellessani lukioikäisenä kestokuukautissuojia ja siivotessani itsepintaisesti terveyskeskuspotilaiden lääkelistoja.
Mikä on sinun polkusi?
Kirjoittaja on tamperelainen yrittäjälääkäri.
