Yhteinen top secret
Mielen oireet näyttäytyvät yksilön salaisina ja yksinäisinä ongelmina, mutta ovat oikeasti yhteisiä ja yhteisöllisiä.
Minäkin olen ollut Vastaamon terapia-asiakkaana. En onnekseni saanut kiristyskirjeitä. Pääsin varmasti monia muita uhreja paljon helpommalla tilanteesta, enkä oikein pysty kuvittelemaankaan sitä inhoa ja kauhistavuutta, mikä varmasti liittyy tuntemattomalta taholta saatuihin kiristysviesteihin.
Jäin miettimään tapahtuman kokoluokkaa: pelkästään Vastaamossa ainakin 25 000 ihmisellä on ollut jonkinlaista salaista, arkaluonteista tietoa sähköisesti tallennettuna. Kuinka paljon sitä onkaan valtakunnallisesti. Mikä tekee kaikesta siitä tiedosta salassa pidettävää ja arkaluontoista?
Salaisina tai arkaluonteisina pidetyt tiedot ovat kai jotain, joiden paljastuminen pelottaa tai hävettää tai saattaa johonkin vaaraan. En missään nimessä haluaisi, että terapeutille tai läheiselle luottamuksella kertomiani asioita pulpahtelisi esiin netissä tai missään muuallakaan. Ja vaitiolovelvollisuudella ja luottamuksellisuudella on tärkeät perusteensa yhteiskunnan järjestelmissä. Mutta onko meidän sähköisissä järjestelmissämme ylläpidettävien salaisuuksien määrä jotenkin suhteeton? En itse tiedä, mietin vain.
Mitä omat salaisuuteni koskevat? Pelkoa siitä, etten kelpaa, ettei minua hyväksytä. Ympäristöahdistusta, syyllisyyttä ja hätää osallisuudesta luontoa tuhoavaan elämäntapaan, ja häpeää tuosta hätäilystä, jota jotkut pitävät liioiteltuna. Häpeää omasta kehostani ja häpeää häpeästä. Ajoittaisia sosiaalisia ylilyöntejä ja suuruudenhulluutta. Näistä on vielä aika helppoa kertoa, kun kerron vain itsestäni ja samalla tiedän, etten ollenkaan ole ainoa tällaisia salaisuuksia kantava.
Nuo minun salaisuuteni ovat varmaan aivan geneerisiä - aivokuoreni ymmärtää sen. Häpeän ja pelon mekanismit vain saavat kuvailemani asiat tuntumaan minusta arkaluonteisilta ja salattavilta, koko maailmankaikkeudessa vain minua koskevilta. Kognition tasolla haluaisin, ettei niin tarvitsisi olla. Mielen oireet näyttäytyvät yksilön salaisina ja yksinäisinä ongelmina, mutta ovat oikeasti yhteisiä ja yhteisöllisiä.
Mietin utopiaa, joka voisi olla konkretiaakin. Entä jos yhteiskunnan kaikki toiminnot rakennettaisiin alusta lähtien palvelemaan psyykkistä turvallisuutta? Jokainen odottava äiti ja isä, jokainen syntyvä lapsi olisivat yhteisönsä huolenpidon kohteena. Hyväksyviä katseita ja sanoja ei säästeltäisi. Kiireetön läsnäolo olisi ihmisoikeus ja lämmin yhdessä viihtyminen enemmän sääntö kuin poikkeus. Mitä tapahtuisi mielenterveyden ongelmien määrälle? Tarvittaisiinko salassapidettäviä tiedostoja siinä määrin kuin nyt?
Entä jos ympäristöahdistus ja hätä maailman tilasta nähtäisiin viestinä siitä, miten yhteiskuntaa tulisi rakentaa? Mielen oireiden ensisijainen käypä hoito olisi yhteisöjen ja vuorovaikutuksen parantaminen. Ympäristöahdistuksen käypää hoitoa olisi yhteisöllinen ponnistelu kestävän maapallon eteen.
Omat Vastaamossakin käsittelemäni asiat eivät tunnu näitä taustoja vasten juuri nyt kovinkaan salaisilta, vaan hyvinkin yhteisiltä. Mutta silti niitä pitää kohdella hellävaroen ja kunnioittaen.
Kirjoittaja on LL ja Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n ilmasto- ja ympäristövastaava sekä Facebookin ilmastolääkärit-ryhmän perustajajäsen.
