Määrä ja laatu – voiko molemmat saada?
Saranoiden kuluminen – sen enempää fyysisten kuin virtuaalisten – ei paranna kenenkään terveyttä.
Terhi Savolainen
Ikäisekseen vanha lääkärijärjestöaktiivi, akuuttilääketieteeseen erikoistuva lääkäri Terhi Savolainen bloggaa ruuhkavuosiperheen ja lääkärin arjesta. kuva: Mikko Käkelä
Nykyisen hallituksen hallitusohjelmaan on kirjattu paljon kunnianhimoisia tavoitteita. Yksi sellaisista on viikon hoitotakuu perusterveydenhuoltoon. Sen on arvioitu vaativan sekä toimintamallien muutosta että 1 000 uutta lääkäriä perusterveydenhuoltoon.
Hesari kirjoitti hiljattain aiheesta tiiviin artikkelin. Siinä nostettiin huoleksi erityisesti sitä, että korona on vienyt hoitojonoja toiseen suuntaan, henkilökuntaa on jouduttu siirtämään toisiin tehtäviin ja hoitovelkaa on kertynyt, kun neuvolakäynnit ja vuosikontrollit siirtyvät siirtymistään.
Ratkaisuksi sekä artikkelissa että monessa terveyskeskuksessa on haettu tiimimallia. Siinä ensikontakti tutulle yhteyshenkilölle pyritään takaamaan nopeasti ja sen jälkeen moniammatillisessa tiimissä pyritään löytämään ratkaisu potilaan ongelmaan. Lääkärin vastaanotolle pääsy ei ole enää järjestelmän silmissä ykköstavoite, vaan ongelman ratkaisu – epäilenpä, että Pihtiputaan mummo ei kuitenkaan useinkaan koe ongelmaansa ratkaistun, jos lääkärille ei pääse, niin syvälle lääkärikäynnin merkitys ja lääkärin kaikkivoipaisuus on varsinkin vanhempaan väestöön iskostunut jo kunnanlääkäriajoista asti.
Toinen malliin usein liitetty ominaisuus on asioiden hoitaminen etänä – artikkelin ja monen mallia markkinoivan konsultin mukaan jopa 70 prosenttia perusterveydenhuollon kontakteista olisi hoidettavissa etänä. Tämä kuulostaa kunnan rahoja vartioivasta päättäjästä erityisen hienolta: säästyy ammattilaisten aikaa ja rahaa. Varmasti iso osa onkin mahdollista hoitaa etänä, mutta tiukkaan prosenttilukuun hirttäytyminen voi johtaa mukahoitamiseen: saman asian hoitoon käytetään useita etäkontakteja, kun potilaan kohtaaminen yksittäisen ammattilaisen vastaanotolla livenä saattaisi hoitaa asian kerralla. En myöskään usko, että yksikään etävastaanottosovellus toisi minulle riittävää tietoa diabetespotilaan jalkojen kunnosta tai parkinsonismipotilaan rigiditeetistä.
Väitän, että viikon hoitotakuulla keskitymme korjaamaan väärää ongelmaa. Nopea hoitoonpääsy ei ole perusterveydenhuoltomme keskeisin ongelma – hoitoonpääsy on. Olemme vuosikausia pistäneet nipun uusia vastaanottoaikoja auki joka maanantaiaamu, ja joka ensimmäisenä on sattunut linjoille pääsemään, on ajan saanut. Lopuille on myyty eioota. Nyt tätä yritetään korjata sillä, että kaikille luvataan hoitokontakti nopeasti. Saamme varmasti, etenkin etäkontakteihin kytkettynä, ännämäärää nousemaan tiimityötä lisäämällä ja toimintamalleja muuttamalla. Kannattaa kuitenkin muistaa, että saranoiden kuluminen – sen enempää fyysisten kuin virtuaalisten – ei paranna kenenkään terveyttä. T3:ta eli kolmatta vapaata vastaanottoaikaa mittaamalla hoidamme kuntapäättäjiä tyytyväisiksi, mutta emme kenenkään terveyttä.
Viikon hoitotakuulla tuhoamme pahimmillaan yleislääketieteen keskeisen toimintaperiaatteen, hoidon jatkuvuuden, jos tuijotamme tiukasti viikon aikarajaa ja valittua toimintamallia. Potilaan terveyden – ja myös hoidon aiheuttamien kustannusten – kannalta paljon hyödyllisempää on päästä tutulle ammattilaiselle kahden tai kolmen viikon päästä kuin joka kerta vaihtuvalle lääkärille tai hoitajalle samalla viikolla. Tiimimallin hyvänä puolena hoidon jatkuvuuden näkökulmasta on tuttu yhteyshenkilö.
Hoidon jatkuvuus vaatii töihin paljon yleislääketieteen erikoislääkäreitä, sillä koulutusvaiheessa olevat lääkärit piipahtavat vain yhdeksän kuukautta tk:ssa tai käyvät välillä tekemässä sairaalapalveluita erikoistumisiinsa, joten hoitokontaktit jäävät väistämättä lyhyiksi. Myös nyt tavoitteeksi otettu asioiden hoitaminen etänä aina kun mahdollista on huomattavasti useammin mahdollista kokeneelle, potilaan tuntevalle lääkärille kuin koulunpenkiltä tulleelle.
Nopean hoitoonpääsyn sijaan pitäisi keskittyä hoitoonpääsyyn. Potilaiden vaivoilla ei useinkaan ole kiire, ja aika on myös diagnostinen työkalu yleislääkärille. Ei haittaa mitään, jos vaiva ehtii parantua ennen vastaanottokäyntiä – varsinkin jos potilas voi olla varma, että vaivan uusiessa saa helposti uuden ajan. Kenenkään odotuttaminen jonoissa ei saa olla perusterveydenhuollon tavoite, mutta ei myöskään asioiden hoitaminen tiukassa aikarajassa tulipalokiireellä, laadun kärsiessä.
Hoitoonpääsyn korjaamisessa viikon aikaraja on helposti kansalle myytävä tavoite, mutta avaimet ovat enemmänkin tuossa siihen liitetyssä resurssin korjaamisessa: 1 000 uutta lääkäriä terveyskeskuksiin – ja mielestäni vähintään saman verran muita ammattilaisia – korjaisi jo hoitoonpääsyä varsin hyvin, aikarajoista viis veisaamatta.
Jos resurssia ei saada kuntoon ennen tiukkojen aikarajojen asettamista, päädytään helposti priorisoimaan episodityyppisiä potilaita – satunnaiskävijöitä – pitkäaikaissairaiden edelle. Tällä saadaan varmasti vastattua poliittisiin tavoitteisiin, mutta heikennetään väestön terveyttä pitkällä aikavälillä.
Kun potilaana on pahoinvoiva terveyskeskus, joka on poliittisten toimien johdosta ollut jo vuosikymmeniä pitkäaikaissairas ja huonolla hoidolla, täytyy unohtaa kiire ja keskittyä vaikuttavaan hoitoon.
