Priorisointi on nykyään kaikkien julkisen terveyspalvelujärjestelmämme tilaa tuntevien huulilla.

Poliitikot mielellään karttavat aihetta niin pitkälle kuin pystyvät. Lääkärikunta taas on huolissaan siitä, että priorisoinnista ei keskustella. Priorisointia nimittäin joudutaan tekemään, mutta valtakunnallisesti sovitut yhteiset raamit puuttuvat. Säätelemätön potilaskohtainen priorisointi saattaa potilaat epätasa-arvoiseen asemaan.

Varmasti pohjimmiltaan lääkärikunnan halu ei ole priorisoida, vaan hoitaa potilaita parhaalla mahdollisella tavalla. Tätä tukee myös Eduskunnan oikeusasiamiehen näkemys. Jokaisella on oikeus hänen terveydentilansa edellyttämään hoitoon hintalapusta riippumatta (EOAK 921/2004). Hyvinvointialueilla talouden realiteetit tulevat kuitenkin vastaan.

Priorisointikeskustelua seuratessa voi toistuvasti törmätä eettisesti arveluttavaan yhtälöön: liian usein priorisointi ja hoidonrajaukset liitetään samaan keskusteluun.

Kun potilaita ei ylihoideta – eli he saavat vain sitä hoitoa, josta he hyötyvät – säästyy myös rahaa. Tämä houkuttelee tuomaan hoidonrajaukset myös priorisointikeskusteluun.

Priorisointikin tarkoittaa väistämättä rajaamista. Konteksti on kuitenkin aivan eri kuin hoidonrajauksissa. Priorisoinnissa hoitojen rajaamisen perusta on kylmissä luvuissa, taloudessa. Siinä, mitä meillä on varaa tehdä. Tuolloin hoitovalikoiman rajaaminen tehdään väestö- tai sairausryhmätasolla.

Hoidonrajauksissa taas on aina kyse yksilöstä, yksittäisen ihmisen hoidon rajaamisesta. Hoidonrajaukset perustuvat lääketieteeseen ja lääkärin etiikkaan. Siihen, että potilaan ei tarvitse kärsiä turhaan. Rajaukset ovat yksilöllinen lääketieteellinen päätös ja perustuvat yksittäisen potilaan kokonaistilanteen arvioon.

Hoidonrajaukset vaativat taitoa, herkkyyttä ja kykyä tunnistaa potilaan tilanne ja ne hoidot, joista potilas kykenee hyötymään. Hoidonrajaukset ovat osa lääkintätaitoa ja on kaikkien etu, että lääkäri tunnistaa hoidonrajauksia vaativat tilanteet.

Oikein käytettynä hoidonrajaukset säästävät merkittävästi rahaa, mutta ennen kaikkea ne säästävät potilasta kärsimykseltä. Ne ovat työkaluja ihmisen arvokkaaseen loppuelämään, eivät priorisointiin. Hoidonrajausten tekeminen säästötoimenpiteenä ei ole eettisesti hyväksyttävää ja nämä kaksi asiaa tulee pitää erossa toisistaan.

Priorisointi on se työkalu, jolla taataan kaikille nykytilanteen puitteissa yhtäläiset mahdollisuudet hoitoon. Priorisointi vaatii poliittisen lähtölaukauksen, mutta ainoa kestävä pohja sille on lääketieteellinen arvio hoitojen hyödyistä. Millään muulla ammattiryhmällä ei ole riittävää osaamista arvioida lääketieteellisiä hoitoja, joten näen lääkärikunnan velvollisuutena osallistua myös priorisointipäätöksiin.

Siksi kannustan kollegoita ottamaan osaa priorisointikeskusteluun – eettisesti kestävillä argumenteilla.