Mihin vaikuttaisin, jos se olisi mahdollista?

Toivoisin, että lapsiin ja nuoriin panostettaisiin enemmän kokonaisuutta ja tulevaisuutta miettien.

Kun kouluvelvollisuutta pidennettiin vuodella nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi, niin väistämättä tulee tunne, että silloin ollaan jo liian myöhässä. Mahdollisen tuen tarve pitäisi huomioida ja mahdollistaa jo ennen kouluikää. Viimeisen vuoden aikana on uutisoitu useista nuorten tekemistä väkivaltarikoksista ja jengiytymisestä.

Yksi trendisana on itseohjautuvuus, ja jo alakoulussa tietyin osin vaaditaan itseohjautuvuutta.

Mutta kuinka monella siihen on valmiutta?

Tänä päivänä kouluissa on kaksi luokkaa samassa tilassa ja opetus tapahtuu kahden opettajan turvin mahdollisten tukihenkilöiden avulla. Tietyissä aineissa jakaannutaan pienryhmiin erilaisia väliseiniä käyttämällä. Kun me vanhempina vuosia sitten ihmettelimme tätä muutosta miettien työrauhaa, ja sitä, miten oppilaat tulevat ”nähdyksi”, jos jollain on huolia, niin meille kerrottiin, että se on valmistautumista työelämään, jolloin työskennellään samoissa tiloissa tiimeinä eikä enää yksin omissa työhuoneissa.

Mutta mikä on nykytilanne?

Kun koronapandemian vaikeimpina aikoina kouluissa ja työpaikoilla siirryttiin etätöihin, niin koronatilanteen rauhoituttua yhä edelleen ammatillisia ja korkeakouluopintoja suoritetaan suurelta osin etänä, ja töissä etätyöskentelystä ei näytä olevan paluuta entiseen. Jopa nuoren ensimmäinen kesätyökin voi olla pelkkää etätyötä.

Työyhteisö on kuitenkin merkityksellinen verkostoitumisen, ammatillisen kehittymisen, sosiaalisten taitojen ja ihmisen psyykeen kannalta. Varsinkin nuorelle tämä voi olla merkityksellinen koko työuran kannalta. On järkevää, että etätyötä tehdään osittain, mutta lähipäiviä tarvitaan. Tiimityötä toki tehdään tietyissä ammattiryhmissä ja -tehtävissä, mutta avokonttoreissa työskentely ei sovi kaikille ääniärsykkeiden takia.

Itse opiskelu on muuttunut liian suorituskeskeiseksi. Lukiossa valitaan aineita sen mukaan, mistä saa eniten pisteitä korkeakouluun haettaessa. Jos nuori ei pääse sisään haluamaansa opiskelupaikkaan, niin mitään muutakaan opiskelupaikkaa ei oteta vastaan ensikertalaiskiintiöpaikan menetyksen takia. Välivuosia tulee, yo-arvosanoja korotetaan, pääsykokeisiin valmistaudutaan toistamisiin, kunnes päästään sisään, tai joskus myös luovutetaan.

Kuinka kauan nuoret jaksavat tätä suorittamista?

Ahdistusta ja masennusta on paljon. Yhä enenevissä määrin myös nuoret lääkärit työskentelevät osa-aikaisesti. Onko syynä pelkästään se, että nykynuoret arvostavat vapaa-aikaa enemmän kuin me vanhemmat?

Vai onko myös jaksamisongelmaa taustalla, kun stressaava luku-urakka pitää aloittaa jo lukioon mennessä? Kuinka tukea nuoria kollegoja, jotta he jaksaisivat olla töissä työuransa ajan. Yksi palkitseva asia lääkärin työssä on potilassuhteen jatkuminen. Tämä pitää mahdollistaa. Raskaankin päivän jälkeen ilo täyttää mielen, kun potilas kiittelee hyvästä hoidosta. Toinen asia on töissä edes jonkinlaisen aikataulun hallitsemisen mahdollisuus.

Lääkäripulaa on ja suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle tulee esiin myös se, pitäisikö kannustaa eläkkeelle jääviä jatkamaan uraansa jonkin aikaa. Monessa muussa ammatissa on tilanne toinen.

Kun HS:n mielipidekirjoituksia lukee, niin vaikuttaa siltä, etteivät koulutetut henkilöt enää 45 ikävuoden jälkeen saa töitä ikänsä takia! Lääkärin ammatissa taas 35– 50-vuotiaina usein ollaan ammattitaidollisesti parhaimmillaan.

Pitäkäämme huolta, että jatkossakin näin on, ja nuoret kollegat jaksavat tässä arvokkaassa ja antoisassa, välissä raskaassakin työssä eläkeikään saakka.