Remonttia vaille valmis

”Lääkäripula, pitkät jonot, hoitopaikkojen puute, psykiatrian alan ongelmat, järjestelmän byrokraattisuus, ahtaat tilat päivystyspoliklinikoilla, potilaiden pallottelu jne. Nämä ongelmat ovat kiistattomia ja osin vakavia.” Vuonna 2004 Lääkäriliiton puheenjohtaja Pekka Anttila kuvaili näin terveydenhuollon ahdinkoa (1).

Samojen ongelmien kanssa kamppaillaan yhä, entistä syvemmällä.

Aikoinaan terveydenhuollon palvelut olivat lähellä ja potilaat tuttuja. Aluesairaalat tukivat perusterveydenhuoltoa ja hoidon porrastus toimi luontevasti. Erikoissairaanhoidossa konsultaatiot sujuivat ja potilas voitiin tarvittaessa ohjata poliklinikalle puhelinsoitonkin perusteella, usein jo samana päivänä. Yhteistyö onnistui myös yksityisvastaanotolta käsin.

Sitten kaikki alkoi nopeasti muuttua. Uusi tietotekniikka toi lääkärille kirjaamista ja tilastointia. Tukihenkilöstö väheni ja lääkärin työ hidastui. Lääkärien suora yhteistyö kangistui säännösviidakossa. Potilaan kulku terveydenhuollossa alkoi vaatia lisää askelmia.

Byrokratia on jatkanut paisumistaan ja potilastietojärjestelmät käskyttävät käyttäjiään monin tavoin.

Hallinto ei aina kohtaa arkea ja johtamista pyritään paikoin siirtämään pois lääketieteelliseltä perustalta.

Professori Pekka Mäntyselkä kysyi Twitterissä 03.06.23: ”Onkohan niin, että lääkärin työtä määrittelee monenlainen väliin tuleva hääräily, hallinto ja byrokratia enemmän kuin vaikka potilaiden tarpeet?”

Vastaus on helppo: ”Kyllä”.

Lääkärimäärä kasvaa, mutta vaje julkisella sektorilla on paikoin vaikea. Erikoissairaanhoidossa työskennellään usein äärirajoilla, eikä virkoihin enää aina löydy hakijoita.

Päivystykset on keskitetty isoihin yksiköihin, joissa työmäärä ja kiire ovat kasvaneet uuvuttaviin lukemiin. Perustasolle on siirretty uusia tehtäviä, lisäämättä lääkäreitä ja hoitohenkilöstöä.

Hoivaosastojen puute ajaa hauraita vanhuksia ylitäysiin päivystyksiin ja sieltä erikoissairaanhoidon osastoille odottamaan oikeaa jatkohoitopaikkaa.

Kuormitus vie lääkäreitä osa-aikatyöhön tai kokonaan yksityissektorille, jonne päätyy yhä enemmän myös nuoria lääkäreitä jo työuran alkuvuosina. Ostopalveluiden tarve kasvattaa kilpailua työvoimasta.

Miten resurssivajeessa sinnittelevä terveydenhuolto voi huolehtia kaikista velvoitteistaan?

Miten säilytetään koulutuksen taso ja mistä tulevat opettajat uusille lääkärisukupolville?

Lääkärisopimuksen uraporrasmalli pyrkii palkitsemaan osaamisesta ja vastuista. Suunta on oikea, mutta huojuva terveydenhuolto tarvitsee myös lisää lääkärivakansseja ja keskittämisen ylilyöntien korjaamisen.

Perusterveydenhuoltoa on nopeasti vahvistettava, paikalliset erityispiirteet ja tarpeet huomioon ottaen. Koulutus ja ohjaus on nostettava arvoonsa. Lääkärien tarkoituksenmukainen määrä ja sijoittuminen tehtäviin on perustettava ymmärrykseen lääkärintyön edellytyksistä. Myös hoitajakatoon on löydettävä pikaiset lääkkeet.

Yksityistoimintaa tulisi kyetä hyödyntämään heikentämättä julkista sektoria ja suurentamatta hintalappua. Yksityislääkärit ovat vielä toistaiseksi usein sivutoimisia ja pääosin erikoislääkäreitä, jotka omalla alallaan keventävät terveydenhuollon taakkaa. Tämä työpanos kannattaa edelleen hyödyntää ja huolehtia sujuvasta yhteistyöstä ja tiedonkulusta yli sektorirajojen.

Yleislääkäripalveluissa hoidon jatkuvuus on punainen lanka, josta ei pidä tinkiä.

Päättäjien tulisi varmistaa mahdollistava lainsäädäntö ja rahoitus byrokratian purkamiseen, toiminnan tervehdyttämiseen, tarvittaviin vakansseihin ja opetusresursseihin. Viisastenkivet korjaustyöhön kannattaa etsiä käytännön ammattilaisilta. Vai odotammeko liikoja?