Vaikka terveydenhuollon ongelmat ovat pitkäaikaisia ja monisyisiä, sosiaalisessa mediassa me lääkärit olemme pääsyytettyinä muun muassa oletetun laiskuuden ja muun kelvottomuuden vuoksi.

Näytämme luistelevan osa-aikaisiksi, vaikka meidän tulisi hoitaa jonot pois. Taloustiedettä meidän ei uskota ymmärtävän alkuunkaan, mutta olemme onnistuneet kierosti pitämään lääkärimäärän pienenä, jotta työmarkkina-asemamme pysyy vahvana.

Kun hoitoon ei pääse, tilanne saattaa olla potilaille tuskastuttava. Huoli, harmi ja suuttumus ovat ymmärrettäviä ja oikeita tunteita. Arkitodellisuus on lääkärillekin usein karu, mutta varsin toisenlainen kuin sosiaalisen median johtopäätökset. Potilaiden tilanne on myös lääkärin huoli, ja oma jaksaminen saattaa olla koetuksella. Byrokratia, sujuvan työn esteet ja johtamisen ongelmat nakertavat mahdollisuuksiamme tehdä työmme oikein periaattein ja uupumatta. Oikeustoimien uhka leijuu yllämme, vaikka teemme parhaamme.

Lääkäreitä on enemmän kuin koskaan, mutta hoitoon pääsyä se ei ole taannut. Laaja poliittinen yksimielisyys vallitseekin lääkärien koulutusmäärän kasvattamisesta, ja jopa kuudennesta lääketieteellisestä tiedekunnasta keskustellaan.

Koulutusmäärän tarpeen realistinen arviointi ei ole helppoa nopeasti kehittyvän lääketieteen maailmassa, mutta siihen pitää pyrkiä. Lääkärien pieni työttömyysaste ei sovellu koulutustarpeen mittariksi, sillä lääkärimäärän kasvattaminen ei näytä sitä juuri nostavan. Kun ongelmana ovat kohtuuttomat työolot, lääkärit hakevat paikkansa jostakin muualta. Maailmalla on esimerkkejä lääkärien siirtymisestä myös aivan muiden alojen töihin. Se tuskin on toivottavaa. Potilastyö on välttämätöntä ammattitaidon ylläpidolle eikä arvokasta koulutusta kannata heittää hukkaan.

Lääketieteen peruskoulutuksen kasvattaminen on ongelmallista, koska sen rahoitus on alimitoitettu. Kandidaatteja kouluttavia kliinisiä opettajia on liian vähän. Ryhmäkoot ovat suuria eikä toimenpiteitä päästä harjoittelemaan. Tämä lisää kuormitusta palvelujärjestelmässä, jossa joudutaan ottamaan vastuuta koulutuksen aukkojen paikkaamisesta. Valmistuvien lääkärien erikoistumispolun pitäisi olla sujuva, mutta tuore sairaalaverkkouudistus vaikeuttaa sitä entisestään. Täydennyskoulutuksen rahoitusleikkauskin herättää huolta heikennyksistä.

Potilaiden tarpeet ja hätä ovat todellisia. Jotta niihin voidaan vastata, lääkärin työn epäkohdat ja tarpeettomat hidasteet on läpivalaistava ja korjattava. Lääkäri joutuu tekemään työssään vaikeita päätöksiä ja kantamaan vastuuta, mutta lääkärien ylitse käytetään valtaa, josta vastuu tuntuu toisinaan puuttuvan. Lääkärijohtajuuden eduista on tutkimusnäyttöä ja sille on tilausta.

Kustannusvaikuttavuus vaatii ymmärrystä lääketieteen substanssista, työn tekemisen edellytyksistä, osaamistarpeista ja motivaatiotekijöistä. Tarkoituksenmukainen työnjako ja sujuva yhteistyö ammattiryhmien kesken nopeuttavat potilasvirtaa ja vähentävät päällekkäistä työtä. Perustasolla hoidon jatkuvuusmallin mukainen työtapa, omalääkärimalli, on tutkitusti tuloksellista.

Vaatimustason madaltaminen siirtämällä lääkärin koulutusta vaativia tehtäviä eri koulutuspohjalle ei ole kestävää. Lääkäri ei voi olla vain toisen käden konsultti ja lausuntojen sorvaaja, vaan hänen tehtävänsä on tutkia potilas ja päättää hoidoista.

Laadukas lääkärikoulutus on kustannusvaikuttavan toiminnan perusta, mutta hoitojonot eivät lyhene lisäämättä lääkärivakansseja ja panostamatta erikoislääkärikoulutukseen. Näistä syntyvät kustannukset on hyväksyttävä investointina, jonka tuotto realisoituu paremmin toimivana terveydenhuoltona.