Yleislääketieteen erityiskoulutus (YEK) on vähän erikoinen viritelmä. Kyseessä on pitkä ammatillinen lisäkoulutus, jonka suorittamiseen liittyy tiukat muotovaatimukset. Koulutettavalta vaaditaan tietty määrä työskentelyä eri terveydenhuollon sektoreilla, minkä lisäksi tulee osallistua teoriakoulutukseen ja ohjaukseen. Tämän kaiken raportointi tuottaa läjäpäin papereita, joita yliopisto kirjaa ja tarkastaa.

Tiukoista vaatimuksista huolimatta YEK:n suorittaminen ei ole Suomessa nimellisesti edellytyksenä mihinkään lääkärin työtehtävään. Sen suorittamista ei arvosteta ansiona työelämässä.

Kaiken lisäksi suurin osa koulutusohjelman aloittaneista ei koskaan valmistu, vaan YEK jää kesken erikoislääkärikoulutukseen siirryttäessä. Tämä ymmärrettävästi harmittaa yliopistoja, sillä koulutuksen kesken jättävät koulutettavat tuottavat sille työtä, mutta eivät juuri rahoitusta.

Yleislääketieteen professorit ehdottivatkin alkuvuodesta, että erityiskoulutuksesta voisi Suomessa luopua, jos erikoislääkärikoulutuksia käsittelevä EU-direktiivi avataan. Professorien mukaan yleislääketieteen erityiskoulutuksella ei ole terveyspalvelujärjestelmän kannalta merkitystä.

Olisiko tässä hyvä paikka vähentää byrokratiaa?

Ei välttämättä, sillä YEK:ssa oleellista ei ole koulutusohjelmasta valmistuminen.

On selvää, että lääkäri tarvitsee uransa ensimmäisten vuosien aikana runsasta tukea ja ohjausta. Erityisen kriittinen on välivaihe valmistumisen ja erikoislääkärikoulutukseen siirtymisen välillä. Parhaimmillaan tämän välivaiheen aikana järjestelmä ohjaa nuorta lääkäriä kokeilemaan eri erikoisaloja, kuten YEK tekee.

On sekä lääkärin että yhteiskunnan etu, että työnantajan tulee tässä nivelvaiheessa tarjota lääkärille riittävästi koulutusta ja ohjausta. Sen varmistamiseen yleislääketieteen erityiskoulutus on erinomainen ratkaisu myös työnantajan näkökulmasta, sillä se tarjoaa työnantajille ohjauksen järjestämiseen valmiin sapluunan ja rahoituksen.

Kärjistäen voisi todeta sen olevan hyödyllinen kaikille muille osapuolille paitsi yliopistoille.

Professorien mukaan vastavalmistuneiden lääkärien ohjaus ja sen taloudellinen korvaus tulisi YEK:sta luovuttaessa toteuttaa muilla keinoin. Ennen kuin erityiskoulutus kuopataan, olisi syytä pohtia tarkemmin, mitä ne keinot olisivat.

Useissa maissa vastavalmistuneiden tuki on toteutettu kaksoislaillistuksella eli järjestelmällä, jossa lääkäri laillistetaan itsenäiseksi ammattihenkilöksi vasta pari vuotta yliopistosta valmistumisen jälkeen. Kaksoislaillistuksen paluuta ei Suomessa tiettävästi toivo kukaan, sillä se johtaisi sekä valmistuneiden lääkärien työn halpuuttamiseen että työn järjestämisen vaikeutumiseen työpaikoilla.

Aina on mahdollista suunnitella YEK:n tilalle uusi koulutusjärjestelmä. Uudessakin järjestelmässä pitäisi kuitenkin asettaa minimivaatimukset ohjauksen ja palveluiden määrälle.

Lisäksi järjestelmän pitäisi mahdollistaa se, että koulutusta suorittava voi joustavasti käydä kokeilemassa eri erikoisaloja samalla, kun koulutusrahoitus seuraa koulutettavaa. Onkin vaikea nähdä, että koulutusohjelman toteutuksesta ja valvonnasta kantaisi vastuun jokin muu taho kuin yliopistot.

Parhaassa tapauksessa uusi järjestelmä olisi itse asiassa aika lailla nykyisen erityiskoulutuksen kaltainen. Siksi helpoin ratkaisu voi olla erityiskoulutuksen ongelmakohtien korjaaminen koko järjestelmän romuttamisen sijasta.