Lääkärillä on vain ääritilanteissa velvollisuus tehdä potilaasta ampuma-aseilmoitus poliisille. Ulkopuolelle jää laaja kirjo. Rajatapauksista ilmoittamiseen on oikeus, mutta ne eivät aina ole yksiselitteisiä.

Monelle lääkärille on epäselvää, miten tulee toimia aselupakysymyksissä. Lain mukaan lääkäri on velvollinen ilmoittamaan poliisille vain rajatussa joukossa ääritapauksia, jos henkilö ei sovellu pitämään hallussaan ampuma-asetta, aseen osaa, patruunoita tai erityisen vaarallisia ammuksia. Ilmoitusvelvollisuus koskee esimerkiksi itsemurhaa yrittäneen tahdonvastaista hoitoa tai väkivaltarikoksesta tuomitun oikeuspsykiatrista arviota. Muissa tilanteissa lääkärillä on oikeus tehdä ilmoitus. 

– Tässä on laaja harmaa alue, joka on kiusallisen tulkinnanvarainen, sanoo psykiatrian dosentti, työelämäprofessori Hannu Lauerma . Hän on Tyksin oikeuspsykiatrian ylilääkäri ja Psykiatrisen vankisairaalan asiantuntijaylilääkäri.

Lauerman mukaan ehdottomia kriteerejä on ääritapauksia lukuun ottamatta hyvin vaikea asettaa.

Ydinajatuksena on, että jos henkilö on vaarallinen itselleen tai toiselle, ilmoitus tehtäisiin. Tällaisia selkeitä tilanteita voivat aiheuttaa esimerkiksi erilaiset muistisairaudet, psykoosisairaudet, ampumisella uhkailu tai runsas päihteiden käyttö, johon liittyy väkivaltaista käyttäytymistä.

Ikääntyessä muistisairaudet voivat muuttaa käytöksen arvaamattomaksi. Otsaohimolohkorappeuma voi aiheuttaa impulsiivista käyttäytymistä ja pakko-oirehdintaa. Lewyn kappale -tauti taas voi tuottaa harhanäkyjä. Myös dementia usein aiheuttaa muutoksia käyttäytymisessä. 

Aseiden turvallisen käytön lisäksi tärkeää on, että henkilö kykenee huolehtimaan niiden asianmukaisesta säilyttämisestä ja siitä, ettei muilla ole pääsyä niihin. Muistisairaalle tämä voi olla haasteellista.

Vastaanottotilanteessa on kuitenkin hyvin vaikea arvioida, miten ihminen toimii arjessaan, huomauttaa Raision terveyskeskuksen ylilääkäri Minna Löppönen . Hän on yleislääketieteen ja geriatrian erikoislääkäri ja on kirjoittanut Käypä hoito -suosituksen Lisätietoa-artikkelin muistisairaan ampuma-aseluvasta.

– Iäkäs ihminen yleensä esiintyy edukseen lääkärissä. On käyty suihkussa, pukeuduttu parhaimpiin, ajettu parta.

Arvioinnin apuna ovat terveysasiakirjat ja omaisten kertomukset, mutta pääsyä esimerkiksi poliisin rekistereihin lääkärillä ei ole.

Myöskään masennuksen asteen ja itsemurhavaaran arviointi vastaanotolla ei ole helppoa, etenkään jos ei tunne potilasta pitkältä ajalta ja tarkoin. Itsemurha-aikeista kerrotaan vaihtelevasti. Hyvin monet pysyvät hiljaa. Myös asosiaalisen persoonallisuuden, joka on usein väkivallan tekojen taustalla, arviointi tavallisella vastaanottokäynnillä on haastavaa.

Lääkärin ilmoitus käynnistää prosessin

Suomen aselupajärjestelmä on lääkäreille vieraampi kuin ajolupajärjestelmä. Välttämättä ei tule edes mieleen ottaa aseita puheeksi. Minna Löppönen kysyy nykyään aseista aina samalla kun hän tekee ajoterveyden tarkastusta. Syy tähän on omakohtainen: Löppönen oli ottanut ajokortin pois ikääntyneeltä muistisairaalta mieheltä. Myöhemmin mies puhui baarissa ampuvansa Löppösen kotona olevilla aseillaan.

– Miehen omainen varoitti minua. Soitin poliisille, ja he hakivat aseet pois. Eipä tullut ajoterveysarviossa kysytyksi, onko ampuma-aselupaa.

Tosin lääkärin ei ilmoituksen tehdäkseen tarvitsekaan tietää, onko potilaalla aselupaa tai aseita. Sen selvittäminen on poliisin tehtävä. Riittää, että huoli vaarallisuudesta on herännyt. Pelkästään ilmoituksen pohjalta ei tehdä ratkaisuja, vaikka ne hyvin vakavasti otetaankin. Ne käynnistävät poliisin oman prosessin.

Viime vuoden marraskuuhun mennessä lääkärit olivat tehneet poliisille vuoden aikana 404 ampuma-aseilmoitusta. Niistä 272:ssä henkilöllä oli aselupa. Vuonna 2020 ilmoituksia tuli 495, ja niistä 217:sta henkilöllä oli aselupa. Käytännössä ilmoitukset johtavat yksittäisiä poikkeustapauksia lukuun ottamatta aseluvan peruuttamiseen.

Vuoteen 2014 asti lääkärillä oli nykyistä laajempi ilmoitusvelvollisuus, ja tämä myös näkyy ilmoitusten määrässä. Ennen ilmoituksia tuli noin tuhannen vuosivauhtia. Kun velvollisuus vaihtui oikeudeksi, määrät suunnilleen puolittuivat. 

Jotta ilmoitus ei ainakaan selkeissä tapauksissa jäisi tekemättä, ilmoittamista on helpotettu. Ilmoituksen voi tehdä nykyään sähköisen asioinnin kautta. Ilmoitus säilyy poliisin rekistereissä kolme vuotta. Jos henkilö tänä aikana hakee aselupaa, aiemmasta ilmoituksesta tulee tieto poliisille. 

Asevalvonta Suomessa on tarkkaa. Aselupaa varten pitää olla sopiva aseen hallussa pitämiseen, aseella pitää olla hyväksyttävä käyttötarkoitus ja aseen on sovittava käyttötarkoitukseen. 

Ikääntyneiden aseet muodostavat tässä suhteessa huolenaiheen. Metsästystä aktiivisesti itsekin harrastavan Lauerman mukaan vanhuksilla on tavallista vaarallisempia ja tulivoimaisempia aseita, joihin nykyään olisi erittäin vaikeaa saada lupaa. Tällaisia ovat esimerkiksi pistoolit ja revolverit, jotka mahtuvat kulkemaan taskun kätkössä. Kouluampumisissa Jokelassa ja Kauhajoella käytettiin pienoiskivääripatruunaa ampuvaa pistoolia, joka on nykyään tiukan syynin takana. 

Ei kovin matala mutta ei liian korkeakaan kynnys

Pitäisikö sitten edetä periaatteella, että ei vara venettä kaada ja tehdä ilmoituksia herkästi? Ei välttämättä. 

Suomen riistakeskuksen mukaan noin 300 000 ihmistä lunastaa vuosittain metsästyskortin. Lauerma huomauttaa, että metsästys on monelle tärkeä ja rakas harrastus. Jos matalalla kynnyksellä esimerkiksi masennuksesta lähdettäisiin ilmoittamaan, se saattaisi kääntyä itseään vastaan, kun poliisi hakisi aseet ja niiden takaisin saaminen voisi olla vaikeaa. Seurauksena voisi olla mielenterveyshäiriöiden stigman lisääntyminen ja psyykkisesti lievemmin häiriintyneiden ihmisten syrjintä. 

Myös henkilölle, joka muuten käyttää runsaasti alkoholia, voi olla periaatekysymys olla täysin nollalinjalla ollessaan aseiden kanssa tekemisissä ja metsällä. 

– Silloinhan hyvä harrastus vain tukee raittiutta. Tämä on alue, joka on hieman vaikea, sanoo Lauerma.

Hänen mukaansa menneiltä vuosikymmeniltä on periytynyt käsitys, että metsästysseurueissa yleisesti ryypiskeltäisiin, mutta kulttuuri on siistiytynyt. 

Lauerman mielestä aukkoa lääkärin salassapitovelvollisuudessa tulisi ylipäätään käyttää tarkoin harkiten, ettei tule sellaista kuvaa, että lääkärissä käymisestä seuraa ikävyyksiä. Epävarmoissa tilanteissa Lauerma kehottaa konsultoimaan esimerkiksi oikeuspsykiatria tai geriatria. 

Minna Löppönen peräänkuuluttaa nykyistä tiiviimpää yhteistyötä poliisin kanssa. Jos vanhus käyttäytyy kotona epämääräisesti aseiden kanssa, se olisi hyvä saattaa myös lääkärille tiedoksi ja voisi tarvittaessa johtaa kokonaisvaltaiseen terveydentilan arviointiin. Myös perheväkivaltaa koskevissa epäilyissä mahdolliset kotona olevat aseet olisi hyvä ottaa puheeksi joko lääkärissä tai poliisin toimesta. 

Lääkäri joutuu tekemään arvionsa rajallisten tietojen ja kontrolloidun vastaanottotilanteen perusteella.

– Joskus on ollut tilanteita, joissa en ole pystynyt tekemään arviota saatavilla olevien tietojen pohjalta. En ole selvännäkijä, enkä tiedä sen enempää kuin nämä eri tietolähteet minulle kertovat.

Löppönen ehdottaa ampuma-aseluville samankaltaisia ikätarkastuksia kuin ajoluville. Jos ihminen ei enää pysty ajamaan autoa, tuskin aseenkaan kanssa pyöriminen silloin kovin turvallista on. 

– Ongelmana on lähinnä se, että ei tule mieleen kysyä aseluvasta. Katsotaan kauhistuneena televisiosta, kun amerikkalaiset ampuvat toisiaan niin kotona kuin koulussa ja ajatellaan, että hyvä kun ei Suomessa ole aseita. Mutta kyllä niitä vaan on, sanoo Löppönen.

Juttuun on haastateltu myös asehallintopäällikkö Mika Lehtosta Poliisihallituksesta.