Sitran kustantama raportti (1) arvoon perustuvasta terveydenhuollosta sisältää mielenkiintoisia ajatuksia Michael Porterin (2) pohjalta. Miltä Porterin ajattelu näyttää lääkärin näkökulmasta?

Mallin tärkein päämäärä on "arvo potilaille". Arvo tarkoittaa tuotettua terveyttä suhteessa kustannuksiin. Koko terveydenhuoltojärjestelmä pitäisi organisoida terveyden tuottamisen periaatteen ympärille. Palvelujen järjestämisen tasolla kilpailua terveyden tuottamisessa pitäisi lisätä, tuotettuja terveyshyötyjä on mitattava ja palveluista on maksettava terveyshyötyjen mukaan. Käytännössä järjestelmän pitäisi olla sairauskohtaisesti organisoitu ja potilaiden roolin järjestelmän ohjaajina suuri.

Keskeinen idea on siis pitkän tähtäimen terveyshyödyn tuominen kaiken toiminnan ytimeksi, suoritteiden tai rahan säästön sijaan. Hienoa että viimein joku ekonomikin huomaa, että järjestelmän pitäisi tukea lääkärin etiikan keskeistä tavoitetta eli potilaan parasta. Suomalaisen lääkärin kannalta ajatus siitä, että toiminnan tavoite on vain suoritteiden tuottaminen, lienee vielä liioiteltu - vaikka lillrankit ja vattit ovatkin tätä yrittäneet meille opettaa. Paperin toivoisi siis olevan viimeinen naula ovensaranan kulumista mittaavien prosessikonsulttien arkkuihin. Pullaa voi tosin mennä väärään kurkkuun muillekin: ei ole mitään väliä sillä, onko palvelujen tuottaja julkinen tai yksityinen, kunhan potilaan hyötyvät. Huomattavaa on, että kun terveyshyödyn maksimointi nostetaan korkeimmalle arvolle, voi tasainen palvelujen saanti, terveyserojen kavennus tai muu oikeudenmukaisuusajattelu jäädä hopealle.

Ekonomistit ovat kuitenkin oikeassa edellyttäessään tulosten systemaattista mittaamista. Tässä lääkäreillä on epäilemättä parantamisen varaa. Porterilla on aiheesta raikkaan realistinen näkemys: mittareiden on oltava sairauskohtaisia. Edes erikoisalakohtaiset, puhumattakaan kaikenkattavat mittarit, kuten QALY:t, eivät käy. Syykin on selvä: vain sairauskohtaisilla mittareilla voidaan saavuttaa riittävä herkkyys huomioida sairauden kaikki seuraukset. Tämä on lääkärin kannalta tärkeää: vain potilaat ja lääkärit yhdessä voivat arvioida, mitkä ovat eri sairauksien hoidon keskeiset tavoitteet. Porterin haaste lääkäreille onkin hyvien mittareiden kehittäminen; jos lääkärit eivät ala mittaamaan tuottamaansa terveyttä, jää jäljelle vain alati lisääntyvä, ulkopuolisten tekemä suorite- ja kustannusmittaus.

Käytännön tasolla keskeistä on terveydenhuollon organisointi sairauksien mukaisesti. Siis esimerkiksi diabeteksen tai masennuksen hoito olisi omassa erikoistuneessa organisaatiossaan. Tämä lisäisi todennäköisesti laatua, tehokkuutta ja innovaatioita. Sairaus- tai hoitoketjupohjainen ajattelu tuntuu lääkärinä luontevalta ja työn kannalta mielekkäältä. Ylipäätään on piristävää, että Porter sanoo ihmisillä yhä olevan oikeita sairauksia, joita kannattaa hoitaa lääketieteen menetelmin - ei siis vain kaikenkattavaa psykososiaalista pahoinvointia, jota pitäisi kohdata elämänkaaripaloitellussa sosiaali- ja terveyskombinaatissa.

Lähtökohtana terveydenhuollon organisaatiossa ei Porterin maailmassa ole ideologisin perustein ylhäältä ohjattu laatikkoleikki, vaan palvelun tuottajien oma käsitys siitä, mitä hyvään palveluun tarvitaan ja miten se toteutetaan. Jos siis tietyn terveysongelman hoitoon tarvitaan erityisosaamista tai esim. tiettyjä sosiaalipalveluja, ne hankitaan ja yhdistetään sairauskohtaiseen palveluun. Suomalaisittain perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon yhdistämistä (ei siis sosiaali- ja terveyspalveluiden) voisi pitää mallin luontevana seurauksena. Kuntien kilpavarustelu siitä, kenen terveyskeskus on isoin ja säästää eniten erikoissairaanhoitoa joutaisi historiaan - kuten poliitikkojen mikromanagerointi terveydenhuollon organisaatiorakenteissa ylipäätään. Porterilla on vahva usko siihen, että vain alan ammattilaisten, lääkäreiden, johtamat palvelut voivat pärjätä kilpailussa, joka perustuu pitkän tähtäimen terveyshyötyjen tuottamiseen.

Porterin ideoita voi suositella kaikille terveyspoliitikoille sekä juustohöylästä ja väestövastuuterveyskeskuslääkäreiden lomautuksista kiinnostuneille kuntapäättäjille. On korkea aika muistuttaa, että laadukas ja terveyttä tuottava järjestelmä on paras tapa säästää kustannuksia pitkällä tähtäimellä. Suurin haaste Porterilla on kuitenkin lääkäreille: arvoa tuottavaa terveydenhuoltoa ei voi toteuttaa ilman lääkäreitä sen aktiivisina suunnittelijoina, johtajina ja toteuttajina.