Britannian lääkäriliiton BMA:n kesäkuun kokouksessa oli mielenkiintoista kuulla keskustelua terveydenhuoltojärjestelmästä ja sen ongelmista. Nelipäiväisessä kokouksessa otettiin kantaa laveasti varsin moniin asioihin. Etukäteen lähetettyjä ponsia oli satoja, tärkeimmät oli valittu suulliseen käsittelyyn ja kaikki oli koottu paksuun kirjaseen. Kokousosallistujat edustivat monipuolisesti ja alueellisesti kattavasti lääkärikenttää, yleislääkäreiden osuus oli iso. Jotain tästä systeemistä voisi ottaa meillekin mietittäväksi, kun paikallisosastojen, alaosastojen ja valiokuntien verkostoitumista kehitetään.

Osa esille tulleista ongelmista oli samankaltaisia kuin Suomessa: tietyt alueet ovat harvaan asuttuja ja palveluiden saatavuudessa on ongelmia. Mutta mietittiin myös alle kouluikäisten rokotuksia ja niiden mahdollista pakollisuutta ja vielä sen kytkemistä koulunkäyntioikeuteen. Asioita, joita meillä valtuuston kokouksessa tuskin tuossa laajuudessa otettaisiin esille, eivätkä ne oikeastaan kuuluisi mandaatillekaan.

BMA voi antaa palkkaussuosituksia, mutta se ei ole neuvotteluosapuoli Lääkäriliiton tavoin. Tämä ehkä selittää sen, miksi vain noin puolet brittilääkäreistä kuuluu liittoon. BMA:n edustajat kyselivät neuvoa osallistumisprosentin lisäämiseksi.

Brittikollegat kyselivät myös neuvoa palvelujen järjestämisen ratkaisumalliin, jonka he katsoivat omassa maassaan menneen huonompaan suuntaan. Tästä asiasta keskusteltiin luonnollisesti paljon ja myös kokouksen ulkopuolella. Usean maan osallistujan kesken totesimme, että yhteinen ongelma on rahan puute julkisessa terveydenhuollossa.

Muut ongelmat vaihtelivat. Tyytyväisimpiä järjestelmäänsä olivat varsinkin singaporelainen kirurgi ja australialainen yleislääkäri. Saksassa oli myös ongelmia palvelujen järjestämisessä alueellisesti tasapuolisesti. USA:n edustaja moitti heidän systeemiään mm. kalliiksi mutta silti tehottomaksi. Singaporessa on kolme tasoa, joiden mukaan kansalaiset osallistuvat terveydenhuollon maksuihin. Ylimmällä tulotasolla maksut ovat isot ja alimmalla pienet. Karkeasti kuvattuna pienillä maksuilla turvataan perustason hoidot, isolla rahalla saa paljon palveluita. Yleisesti perhelääkärityyppinen perusterveydenhuollon ratkaisu tuntui parhaalta, samoin tyytyväisiä oltiin, jos suhteet erikoissairaanhoitoon olivat jouheat. Britanniassa hiersivät vaikeudet perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä.

Keskusteluissa päädyttiin tuttuun lopputulokseen: terveydenhuoltojärjestelmät ovat hyvin vaihtelevia. Kuntapohjainen ja verovaroin kustannettu malli on käytössä Pohjoismaissa, joissa jo Norjassa, Ruotsissa ja Tanskassa on tehty rakenteellisia uudistuksia. Ruotsissa ja Tanskassa järjestämisvastuu on nyt isommilla yksiköillä. Norjassa kuntien lukumäärä on iso, mutta erikoissairaanhoito on järjestetty neljälle alueelle. Tanskassa alueita on viisi. Ruotsissa mukaan on otettu yksityisiä toimijoita ja pyritty järjestämään kilpailua toimijoiden kesken palveluiden laadun ja niiden saatavuuden parantamiseksi.

Suomessa ollaan terveydenhuollon järjestämisen ja rahoituksen uudelleen suunnittelun vaiheessa. Lupausta on rahoituksen selkeyttämisestä yksikanavaiseksi ja kuntarakenteen muokkauksesta sellaiseksi, että peruspalvelut paranisivat. Miten erikoissairaanhoito järjestetään ja millaiseksi muodostuu metropolialueen hallinto ja rahoitus? Nämä kysymykset ovat vielä auki. Miten verotulomme pystyvät kattamaan kaiken sairaanhoidon ja myös sosiaalitoimen kulut tulevaisuudessa? Ehkä kannattaisi vielä vakavasti tutkiskella muiden Pohjoismaiden ratkaisumalleja ja ottaa parhaat palat käyttöön.