Terveyskeskuksia arvostellaan jatkuvasti toimimattomuudesta ja jonoista. Terveyskeskus on kuitenkin se paikka, jossa viranomaisten suuret hankkeet on otettava käyttöön ensimmäisenä. Toimimattomia järjestelmiä joudutaan kehittämään muun työn ohessa, ilman mitään lisäresursseja. Kun terveyskeskukset ovat havainneet pahimmat ongelmat ja järjestelmät ovat jo hieman kehittyneempiä, käyttö laajenee erikoissairaanhoitoon ja yksityispuolelle.

E-reseptiä pilotoitiin muutamassa terveyskeskuksessa, joista oma työpaikkani oli yksi. Alkuvaiheessa työ ei sujunut ongelmitta ja paperireseptien muuttaminen sähköisiksi kaikkine potilasinformaatioineen vaati valtavasti aikaa, joka oli pois potilasvastaanotosta. Kun e-resepti laajeni erikoissairaanhoitoon, monilla erikoisaloilla ilmoitettiin, ettei sairaalassa uusita reseptejä lainkaan. Uusinnat siirtyivät terveyskeskuksiin. E-reseptijärjestelmän toimivuudessa on ollut jatkuvasti vikoja, jotka hidastavat työtä valtavasti. Ennen viikonloppuja ja juhlapyhiä reseptien uusimiseen menee aiempaan verrattuna moninkertaisesti aikaa. Vanhentuneiden reseptien uusiminen on niin työlästä, ettei sitä toivo kenellekään.

Olemme ensimmäisenä mukana KanTa-arkistossa. Kuten e-resepti, vaatii KanTa-arkistokin potilaan informoimisen ja potilaan suostumuksen. Suostumus tarvitaan, että tulevaisuudessa tietoja päästään katselemaan toisissa organisaatioissa. Jotta tiedot aikanaan löytyvät, potilastiedot on kirjattava rakenteisesti. Se ei ole lääkäreille eikä hoitajillekaan itsestäänselvyys ja saattaa kiireessä unohtua. Miten sitoutumista vaadittavaan kirjaamistapaan saataisiin lisättyä? Oma lukunsa on hieno ajatus koota asiat tietyiksi palvelutapahtumiksi. Valittavia tapahtumia muodostuu kuitenkin kovin paljon eikä valinta ole selkeää. Helpoin tapa on valita aina uusi tapahtuma, mutta silloin kokonaisuudet eivät olekaan enää löydettävissä, kun potilastietoja katsellaan arkistosta. Terveyskeskuspotilailla on yhdellä käynnillä monta asiaa, jolloin käyntiä on vaikea yhdistää johonkin jo aiemmin luotuun palvelutapahtumaan. Jo yhden viikon aikana oli jollekin potilaalle muodostunut toistakymmentä palvelutapahtumaa, kun jokaisen laboratoriovastauksen katsomisen ja reseptin uusinnan yhteydessä oli luotava ensin palvelutapahtuma, ennen kuin pääsi tekemään merkintöjä sairauskertomuksiin.

Potilaat pääsevät nyt katselemaan omia sairauskertomustietojaan. Tämä luo paineita sanelujen suhteen ja aiheuttaa ongelmia ns. arkaluonteisten asioiden kirjaamisessa. Tärkeää olisi voida kirjata esimerkiksi epäily alkoholiongelmasta tai psyykkisestä sairaudesta. Nyt nämä jäävät helposti kirjaamatta.

Potilastiedon arkisto on suureellinen hanke. Suostumukset, kiellot, rajoitukset ja kirjaamisen monimutkaisuus vaativat valtavasti resursseja. Kun työ muuttuu aina vaan hitaammaksi, on lääkäreitä pelkän arkistoinnin vuoksi vaikea saada sitoutumaan rakenteiseen kirjaamiseen, palvelutapahtumien miettimiseen ja monien lääkelistojen ylläpitämiseen. Tässä vaiheessa on vaikea nähdä kansallisesta potilastiedon arkistosta mitään hyötyä, etenkin kun potilaat voivat milloin vain kieltää tietojensa katselun tai rajata sitä.

Herää kysymys, onko tämä valtava lisätyö terveydenhuollossa lopputuloksen arvoista - toisesta organisaatiosta joku voi joskus sattua katselemaan tietoja potilastiedon arkistosta. Kaiken lisäksi tietojen ajantasaisuuteen ja kattavuuteen ei edes voi luottaa. Kehotankin kaikkia aiheesta kiinnostuneita tekemään OmaKantaan (www.Kanta.fi) omia tietojaan koskevan suostumuksen tai kiellon. Ei suju ihan hetkessä. Sama monimutkainen informaatio tulee antaa potilaille terveydenhuollon organisaatiossa - ja valtaosalle potilaista se annetaan terveyskeskuksessa.