Emme ilmeisesti saa tässä maassa tehtyä terveydenhuoltoon kunnon uudistusta ennen kuin EU siihen ohjeistaa, kuten potilaan vapaan liikkuvuuden kohdalla kävi. Emme oikein osaa päättää miten terveydenhuolto jatkossa esimerkiksi pääkaupunkiseudulla järjestetään. Tai poliitikkomme eivät osaa päättää.

Lisäksi ongelmia tuottavat kuntarakenteet. Suomen yli 300 kunnasta suuri osa on pieniä ja vain kahdeksassa on yli 100 000 asukasta. Pienet kunnat eivät osaa päättää mihin liittyisivät, eikä vastaanottavaa kuntaakaan ehkä löydy helposti, jos liittyjän talous on kuralla.

Kunnat ovat nyt ottaneet kantaa terveydenhuollon järjestämislakia valmistelevan työryhmän väliraporttiin (STM:n tiedote 220/2013). Lausunnoissa tyypillisimmin esiin noussut teema oli mahdollisuus järjestää alueiden hallinto vastuukuntamallin lisäksi myös kuntayhtymämallilla. Lausujat ottivat kantaa myös rahoitukseen ja useimmin nostettiin esiin rahoituspohjan muuttaminen yksikanavaiseksi. Seuraavaksi useimmin esiin nostettiin asukaslukukriteerit. Tarkkaan määriteltyjä asukaslukukriteerejä ei pidetty tarkoituksenmukaisina toimivien palvelukokonaisuuksien rakentamiseksi. Lausunnoissa nostettiin esiin myös, että 50 000 asukkaan väestöpohjaminimi on erikoissairaanhoidon järjestämiselle liian pieni. Lisäksi toivottiin jo muodostettujen ja toimivien yhteistoiminta-alueiden toiminnan jatkuvan. Ehdotus järjestämislaiksi valmistuu joulukuussa ja lausuntokierroksen jälkeen lakiesitys annetaan eduskunnalle huhtikuussa 2014.

Pääkaupunkiseudulle suunnitellaan metropolihallintoa. Se olisi luultavasti hyvinkin järkevää esim. maankäyttöasioissa, mutta onko se sitä terveydenhuollossa? Jos metropolihallintoa varten valitaan vaaleilla uusi hallintokoneisto, ei se kuulosta kuntavarojen säästämiseltä. Mielenkiintoista olisi sekin, että 1,5 miljoonan asukkaan terveydenhuollon organisaatio saadaan samaan nippuun, mutta muualla ei saataisi edes 50 000 asukkaan terveydenhuoltoa organisoitua kuntien yhteistyönä. Metropolihallintoehdotuksen perusteella voisi kuvitella, että iso erva-alue olisi sittenkin hyvä pohja terveydenhuollon organisaatiorakenteeksi, ainakin erikoissairaanhoidossa.

Vantaan kaupunginjohtaja kysyy kustannusten hallinnan mahdollisuudesta silloin, jos kuntalainen siirtyy toiseen kuntaan terveyskeskuskäynnille. Maksavan kunnan pitäisi pystyä vaikuttamaan siihen mitä ja mistä se maksaa. Jos terveysasemat alkavat kilpailla potilaista, saattaisi käydä niinkin, että kilpavarustelu yltyy. Ja näin voi käydä myös erikoissairaanhoidossa.

Espoossa on suunniteltu terveysasemien resursointia sen mukaan, miten paljon asemalla käy potilaita. Eli tavallaan raha seuraa potilasta. Näin sen pitäisi tietysti ollakin. Mutta jos rahaa ja resursseja tulee suositulle asemalle lisää, tarkoittaako se myös työvoiman vapaata liikuteltavuutta? Onko oikein arvioida terveysaseman toimivuutta tai paremmuutta vain käyntimäärien perusteella, vai pitäisikö tutkiskella sitä, kuinka harvoin potilaat käyvät, esimerkiksi suhteessa tiettyihin diagnooseihin? Jos vastuupotilasmäärä on iso ja se hoidetaan hyvin ja vähillä käynneillä, niin silloin tuotettaisiin kansantaloudellisesti parhaiten terveyshyötyä. Laatukriteerit pitäisi sopia, tarkastella niiden toteutumista ja mahdollisesti käyttää niitä vertailupohjana eri terveyspalvelujen tuottajien kesken. Toisaalta paras terveyshyöty saataisiin aikaiseksi varmaankin ihan jossain muualla kuin terveyskeskuksessa, kun tiedetään, että alkoholin suurkulutus on suomalaisten työikäisten suurin kuolleisuuden aiheuttaja.

Mitä muuta uudistusta erikoissairaanhoitoon tarvitaan kuin päällekkäisten toimintojen purkamista ja potilaiden vapaata liikkumista, laadun seurannan lisäksi? Jos pohditaan kustannuksia ja niiden hillitsemistä, tulee keskusteluun vääjäämättä mukaan priorisointi, joten haasteita poliitikoille riittää tulevaisuudessakin.