Lääkärien täydennyskoulutuksen rahoitus - Lääkäriliiton kannanotto
Lääkärien täydennyskoulutus on ajankohtainen asia monella tavalla. Se on esillä lääkärijärjestöjen täydennyskoulutuksen arviointisuunnitelmissa ja kansallisessa terveysprojektissa. Täydennyskoulutus on merkittävä tekijä ammattitaidon ylläpitämisen ohella myös työssä jaksamiseen liittyen.
Lääkäriliiton hallitus hyväksyi 27.9.2001 lääkärien täydennyskoulutuksen rahoitusta koskevan suosituksen.
Lääkäriliiton hallitus antoi tammikuussa 2001 koulutusvaliokunnalle tehtäväksi tehdä 30.4.2001 mennessä suunnitelman lääkärien täydennyskoulutuksen rahoittamisesta.
Valiokunta on esitystä tehdessään tukeutunut mm. Lääkäriliiton hallituksen 7.5.1999 hyväksymään Lääkärien täydennyskoulutuksen suuntaviivat -suositukseen. Täydennyskoulutuksen järjestäminen ja rahoitus on niin ikään ollut viime aikoina esillä kolmen lääkärijärjestön (Lääkäriliitto, Duodecim ja Finska Läkaresällskapet) neuvotteluissa arkkiatri Risto Pelkosen aloitteesta.
Nykytilanteen kartoitus
Lääkäriliiton suosituksen (1999) mukaan jokaisella lääkärillä tulee olla oikeus ammatin edellyttämään työpaikan ulkopuoliseen täydennyskoulutukseen työnantajan kustannuksella vähintään kahden viikon ajan (10 työpäivää) vuodessa. Täydennyskoulutuksen määrällisissä minimitavoitteissa tulee ottaa huomioon yksilölliset työtehtävien asettamat vaatimukset. Edelleen todetaan, että lääkärien työaikaan tulee sisältyä työpaikkakoulutusta ja henkilökohtaista täydennyskoulutusta vähintään viisi tuntia viikossa.
Täydennyskoulutuksen rahoitusta on selvitetty mm. Lääkäri 98 -tutkimusryhmän toimesta. Sen 1997 koskeneessa kyselyssä yksittäisille lääkäreille tuli ilmi, että julkisen sektorin työnantajan panostuksen keskiarvo lääkärien ammatilliseen koulutukseen (sekä jatko- että täydennyskoulutus) oli erikoissairaanhoidossa noin 4 900 mk vuodessa ja terveyskeskuksissa noin 2 100 mk vuodessa. Tämän arvion mukaan julkisen sektorin työnantajan panostus lääkärien ammatilliseen koulutukseen oli vuositasolla noin 40 milj. mk, mikä on 1,43 % koko julkisen sektorin lääkärien palkkasummasta ja 0,08 % terveydenhuollon kokonaismenoista.
Lääkärien ammatillisen koulutuksen määrää ja rahoitusmahdollisuuksia on selvitetty myös Lääkärikyselyssä 2001. Tulokset perustuvat 11977 lääkärin vastaukseen eli kuvastavat hyvin koko lääkärikuntaa.
Ulkopuolisessa koulutuksessa näistä lääkäreistä oli ollut 9351 vuonna 2000. Keskiarvo päivien osalta oli 7,8 ja mediaani 6,0. Korkea keskiarvo selittyy sillä, että mukana oli eräitä hyvin pitkiäkin ulkopuolisia koulutusjaksoja. Persentiilitarkastelun mukaan 25 %:lla vastanneista lääkäreistä ulkopuoliseen koulutukseen käytetyn ajan määrä ylitti 10 päivää.
Palkallista virkavapaata oli saanut 8169 lääkäriä keskimäärin 6,6 päivää (mediaani 5,0 päivää). 25 %:lla palkallisen virkavapaan määrä ylitti 9 päivää vuodessa. Palkatonta virkavapaata oli käyttänyt 618 lääkäriä 4,8 päivää (mediaani 3,0 päivää). Omalla ajalla ulkopuoliseen ammatilliseen jatko- ja täydennyskoulutukseen oli osallistunut 3391 lääkäriä keskimäärin 4,6 päivää (mediaani 3,0 päivää). 25 %:a vastanneista oli osallistunut omalla ajalla koulutukseen yli 5 päivää vuodessa.
Vastanneista 11 977 lääkäristä oli työnantajan maksamana ollut koulutuksessa 5 434 lääkäriä. Työnantajan keskimääräinen panostus koulutukseen oli 4 209 mk (mediaani 2000 mk). Neljäsosalla lääkäreistä työnantajan maksuosuus ylitti 5000mk vuodessa. Apurahalla koulutuksessa oli ollut 470 lääkäriä ja apurahan keskimääräinen suuruus oli 7614 mk (mediaani 5 000 mk). Omaa rahoitusta ilmoitti käyttäneensä 3 617 lääkäriä keskimäärin 4 567 mk (mediaani 2 000 mk). Neljäsosa vastanneista ilmoitti käyttäneensä rahoitusta yli 5 220 mk vuodessa. Muuta rahoitusta ilmoitti saaneensa 1 832 lääkäriä keskimäärin 7 866 mk vuodessa (mediaani 5 000 mk). Neljäsosalla vastanneista muun rahoituksen osuus ylitti 10 000 mk vuodessa
Työpaikan sisäistä koulutusta koskeneeseen kysymykseen vastasi 8564 lääkäriä. Sitä oli sisältynyt työaikaan keskimäärin 3,0 tuntia viikossa (mediaani 2,0). Neljäsosassa viikoittaisen sisäisen koulutuksen määrä oli alle 1 tunti ja neljäsosalla yli 3 tuntia.
Osallistumismahdollisuudet ja rahoitus vaihtelevat suuresti. Kahden viikon vuosittainen työnantajan kustannuksella tapahtuva täydennyskoulutus ei toteudu läheskään kaikkialla, kun eräissä paikoissa ja yksittäisten lääkäreitten kohdalla tämä minimi voi ylittyä selvästikin.
Lähtökohdat
Täydennyskoulutukseen osallistumisen tulee perustua vapaaehtoisuuteen. Resertifikaatiojärjestelmään ei ole tarvetta.
Lääkärien ammattitaidon ylläpitämisestä ja kehittämisestä hyötyvät ennen kaikkea potilaat, työnantajat ja terveydenhuoltojärjestelmä. Tämän vuoksi rahoituksen tulee pääosin tapahtua työnantajan ja yhteiskunnan toimesta. Täydennyskoulutusinvestoinnit ovat tavanomaisia terveydenhuollon menoja.
Täydennyskoulutustarpeet eri henkilöstöryhmillä ovat erilaisia. Lääkäreille tulee terveydenhuollon pisimmälle koulutettuna ammattiryhmänä kohdistaa suhteellisesti eniten voimavaroja täydennyskoulutuksessa.
Täydennyskoulutuksen rahoitusta ei tulisi sitoa valtakunnalliseen lääkärien virkaehtosopimukseen. Vaarana tässä on täydennyskoulutuksen rinnastaminen palkkaukseen ja uhka muulle palkkakehitykselle.
Rahoitusmalleja ja muuta rahoituksessa huomioon otettavaa
Ensisijainen vastuu täydennyskoulutuksen rahoituksesta on työnantajilla. Määrällinen minimitavoite on edelleen kaksi viikkoa työpaikan ulkopuolista täydennyskoulutusta jokaiselle lääkärille vuositasolla. Lääkärikohtaisista ja työnantajan tarpeista johtuen täydennyskoulutuksen tarve voi yksilötasolla olla huomattavasti suurempikin.
Rahoituksen varmistamiseksi voidaan valtakunnan tasolla solmia suositussopimus lääkärien täydennyskoulutuksesta. Suositus voidaan laatia suunnitteilla olevassa lääkärien täydennyskoulutuksen neuvottelukunnassa, johon osallistuisivat lääkärijärjestöjen lisäksi keskeiset lääkärien täydennyskoulutukseen vaikuttavat tahot (STM, Kuntaliitto, sairaanhoitopiirit, lääketeollisuus, Kela, lääketieteelliset tiedekunnat). Suosituksissa otetaan kantaa mm. koulutuksen laatuun, määrään, rahoitukseen ja osallistumismahdollisuuksien turvaamiseen. Sopimus olisi valtakunnallinen puitesopimus, johon liitytään paikallisesti. Yksittäiset työnantajat voivat ilmoittaa noudattavansa sopimusta ja käyttää tätä lääkäreitä rekrytoidessaan. Nykyisessä ja tulevassa julkisen sektorin lääkärinvajetilanteessa täydennyskoulutusmahdollisuuksien varmistaminen tulee olemaan tärkeä tekijä lääkärityövoiman saannissa.
Samanlainen suositus pyritään laatimaan koskemaan myös valtionsektorilla työskenteleviä lääkäreitä.
Paikallisella tasolla yksittäisen lääkärin täydennyskoulutusrahoitus voidaan sitoa vuosittain tehtävään henkilökohtaiseen täydennyskoulutussuunnitelmaan, joka on osana vuosittaisia kehityskeskusteluja.
Jo nykyisellään on tehty paikallisia esim. sairaanhoitopiiritason sopimuksia, joissa täydennyskoulutuksen määrää ja rahoitusta säädellään.
Rahoitus kohdennetaan ensisijaisesti sovitut laatukriteerit täyttäviin koulutustilaisuuksiin. Laatukriteerit määrittelee ja koulutuksen järjestäjiä arvioi perusteilla oleva lääkärien täydennyskoulutuksen/ammatillisen kehittymisen arviointineuvosto.
Sairaanhoitopiiritasolla voidaan luoda täydennyskoulutuksen tasausrahasto, jonka rahoitus perustuu kuntien maksamaan väestöpohjaan perustuvaan erityisvelvoitemaksuun. Tämän tasausrahaston avulla varmistetaan erityisesti pienten ja syrjäisten yksiköiden lääkärien täydennyskoulutusmahdollisuudet.
Kansaneläkelaitoksen mahdollisuuksia toimia täydentävänä rahoittajana tulee edelleen selvittää. Esimerkit Rohto-projektista osoittavat, että lääkärien täydennyskoulutukseen sijoittaminen on myös Kelan intresseissä.
Lääketeollisuus osallistuu jatkossakin täydennyskoulutukseen. Lääketeollisuuden rahoitus tulee kohdistaa laadultaan ja sisällöltään korkeatasoiseen koulutukseen.
Yksityissektorilla ammatinharjoittajana toimiva lääkäri joutuu vastaamaan pääosin itse täydennyskoulutuksensa aiheuttamista kustannuksista. Erityisesti tulee varmistaa kustannusten verovähennyskelpoisuus. Täydennyskoulutukseen osallistumista voidaan harkita käytettäväksi palkkioperusteena.
Terveydenhuollon yksiköiden sertifioinnin ja muiden laatutunnusten myöntämisen yleistyessä yhtenä edellytyksenä tällaisen tunnuksen saamiselle tulee olla hyvin järjestetty lääkärien täydennyskoulutus.
Täydennyskoulutus ei ole vain koulutustilaisuuksiin osallistumista ja omatoimista opiskelua. Myös erilaisiin oman työpaikan ulkopuolisiin työyksiköihin suuntautuva työkierto esim. perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä on osa laajempaa lääkärin ammatillista kehittymistä. Tästä hyötyvät yksittäisen lääkärin ohella molemmat työpaikat.
Täydennyskoulutukseen irtautumisen mahdollistamiseksi tulee luoda alueellinen varahenkilöjärjestelmä.
Yhteenveto ja suositukset
Lääkärien täydennyskoulutukseen osallistumisen tulee perustua vapaaehtoisuuteen.
Ensisijainen vastuu rahoituksesta on työnantajilla.
Pyritään valtakunnalliseen puitesopimukseen täydennyskoulutuksen laadusta, määrästä, osallistumismahdollisuuksista ja rahoituksesta laajapohjaisen lääkärien täydennyskoulutuksen neuvottelukunnan toimesta. Täydentävän rahoituksen osalta huomioidaan edellä esitetyt näkökohdat. Sopimukseen voidaan liittyä paikallisesti.
Yksittäisen lääkärin tasolla täydennyskoulutussuunnitelman laatiminen tulee kytkeä säännöllisiin kehityskeskusteluihin ja työyhteisön kehittämiseen.
Täydennyskoulutuksen sijaan pyritään entistä enemmän käyttämään laajempaa lääkärin jatkuvan ammatillisen kehittymisen käsitettä.
