Suomessa on tällä hetkellä yli 19 000 työikäistä lääkäriä, mikä on enemmän lääkäreitä kuin koskaan, ja lääkärien määrä kasvaa jatkuvasti. Opiskelijamääriä lisättiin 2000-luvun alussa ja tämä on parin viime vuoden aikana alkanut näkyä myös lääkäritilanteessa. Yhden lääketieteen opiskelijan valmistuminen lääkäriksi kestää keskimäärin 6-7 vuotta ja erikoislääkäriksi keskimäärin 15 vuotta.

Ulkomailta Suomeen saapuu vuosittain noin sata uutta lääkäriä. Lääkärien eläköitymisen huippu saavutetaan vuosina 2018-2022, mutta noinakaan vuosina lääkärimäärä ei vähene. Lääkärit haluavat yhä useammin työskennellä myös virallisen eläkeiän jälkeen vähintään osa-aikaisesti.

Silti Suomessa väitetään olevan lääkäripula.

Väitetyn lääkäripulan ratkaisemiseksi on nyt esitetty lääketieteen sisäänoton kasvattamista 608:sta 770:een. Vuosien saatossa lääkärikoulutuksen määrää on muutettu useita kertoja. Aikaisemmin muutokset on tehty perusteellisen harkinnan ja selvitystyön pohjalta. Tällä kertaa luku on vain heitto vailla esiselvityksiä. Ratkaisuehdotus toki noudattaa helposti ymmärrettävää kaavaa: liian vähän lääkäreitä, lisätään koulutusta. Se ei kuitenkaan ota huomioon tosiasioita.

Lääkäriliitto on jo pitkään pyrkinyt tuomaan esiin lääkäripulan todellista ydintä, terveydenhuollon toimimattomia rakenteita. Arvion mukaan Suomessa menee esimerkiksi 200 lääkärin vuosityöpanos turhien todistusten kirjoittamiseen. Jokainen arkityöpäivän hetki 600 lääkäriä tuijottaa tiimalasia toimimattomien tietojärjestelmien vuoksi. Jos terveydenhuolto järjestettäisiin järkevästi, pitäisi nykyisen lääkärimäärän riittää tarjoamaan kattava hoitojärjestelmä kaikille suomalaisille.

Terveydenhuoltojärjestelmän ongelmat on tunnettu ja tunnustettu jo ainakin 10-15 vuoden ajan. Uusi terveydenhuoltolaki mahdollistaa erilaisten ratkaisujen etsimisen terveydenhuollon nykyongelmiin, mutta käytännön työkaluja se tarjoaa valitettavan vähän. Ongelmien ratkaisemiseksi ei olekaan tehty juuri mitään.

Peräänkuulutan nykyisessä tilanteessa erityisesti poliittisten päättäjien vastuuta. Lääkäriliitto on pyrkinyt aktiivisesti käymään keskustelua suomalaisen terveydenhuollon tilasta ja tarjonnut erilaisia ratkaisumalleja ja vaihtoehtoja jo 1990-luvun puolelta alkaen. Päättäjiltä ei ole kuitenkaan löytynyt todellista tahtoa ongelmien ratkaisemiseksi eikä näytä löytyvän vieläkään. Siksi ratkaisumalliksi esitetään nyt lääkäriopiskelijoiden määrän lisäämistä.

Vertaisin opiskelijamäärän nostamista lääkäritermein paiseen hoitamiseksi antibioottikuurilla. Kuulostaa äkkiseltään hyvältä, mutta todellisuudessa siirtää vain ongelmia eteenpäin. Jokainen lääkäri tietää, että paise voidaan hoitaa vain puhkaisemalla. Toimenpide tekee kipeää, mutta se on tehtävä vaivan parantamiseksi.

Olisiko suomalaisten poliittisten päättäjien aika hoitaa terveydenhuoltomme ongelmat kerralla kuntoon, vaikka se tekisikin kipeää? Nyt ehdotetuin keinoin paranemista ei ole odotettavissa.