Lääkärilakon toinen kierros on käynnistynyt - jos ei nyt sitten tämän kirjoittamisen jälkeen sellaista yllättävää käännettä ole ilmaantunut, että sopimus olisi tehty, mikä on epätodennäköistä. Toisella kierroksella tarkoitan yliopistopaikkakunnilla lakon aloittaneiden kollegoiden liittymistä uudelleen lakkoon.

Lakkoamme on arvosteltu siitä, että se ei ole oikea lakko, koska se ei aiheuta tarpeeksi vahinkoa lakkolaisille tai lakkojärjestölle. Vaikka monenmoisia kärjekkäitä kommentteja aiempienkin sekä julkisen että yksityisen sektorin lakkojen aikana on esitetty, tämänkertainen on sellaista työmarkkinaretoriikkaa, että enpä ole itse ennen moiseen törmännyt. Jollakin tavalla ymmärrettävää vielä olisi, jos nuo kommentit olisivat Kunnallisen työmarkkinalaitoksen ajatuksia, mutta kun niitä on päästellyt suustaan kuntasektorin suurimman työntekijäjärjestön KTV:n puheenjohtaja, ei voi kuin hämmästellä. Minnekähän lienee unohtunut työntekijöiden keskinäinen solidaarisuus, josta aina muistetaan mainita - juhlapuheissa.

Lakko on työntekijäjärjestön laillinen työtaistelukeino, jolla pyritään työriidassa painostamaan vastapuolta omien tavoitteiden mukaiseen sopimukseen. Lakolla pyritään, enemmän tai vähemmän, vaurioittamaan työnantajan taloutta, joko vähentämällä suoraan kassavirtaa tuotannon pysähtyessä tai pitemmällä tähtäimellä vaikuttamalla tuotannon toimitusvarmuuteen.

Terveydenhuollon tuotannon toimitusvarmuudesta ei kuntatyönantajamme ole ollut ennen lakkoakaan millään tavalla kiinnostunut - ei neuvotteluosapuolemme Kunnallinen työmarkkinalaitos, mutta eivät edes lääkärien todelliset työnantajat eli kunnat ja sairaanhoitopiirien ja perusterveydenhuollon kuntayhtymät. Mistä muusta pitkät, hoitoa tai tutkimuksia odottavien potilaiden jonot voivat olla merkkinä? Sairaanhoitopalvelujen tuotantovarmuudesta näyttävät olevan huolissaan vain terveydenhuollon asiakkaat, siis potilaat, eivät perusterveydenhuollon tai erikoissairaanhoidon palvelujen tuottajat.

Jo jokunen viikko sitten alettiin keskustella lakkomme taloudellisista vaikutuksista. Silloinkin julkisuudessa esitettiin erikoisia kommentteja, tyyliin kunnat vain säästävät, kun ei tarvitse maksaa tuottamatta jäävistä erikoissairaanhoidon palveluista. Noin sanovilta tai ajattelevilta unohtui yksi perusasia: kunnat omistavat terveydenhuollon tuotantolaitokset. Ja omistajina ne kantavat lakon seurauksena syntyvän taloudellisen tappion, tavalla tai toisella. Useimmiten varmasti korkeampina tuotehintoina vuonna 2002. Ehkä mainittu, äkkiseltään erikoiselta vaikuttava ajattelu on hiukan pidemmän pohdiskelun jälkeen aivan odotusarvojen mukaista - milloinkas julkisen sektorin toimintaan on liittynyt todellisen taloudellisen tehokkuuden vaatimus.

Pari yliopistosairaanhoitopiiriä on ilmoittanut laskutuskäytäntönsä aiheuttavan lakon pitkittyessä väistämättä likviditeettiongelmia. Ilmeisesti asiaa pankinjohtajan puheille tulee jo toukokuulla - silloinko lakko sitten loppuu? Voi olla, että tämä lakon perinteinen vaikutus lisää sopimushalukkuutta, edellyttäen että viesti sairaanhoitopiireistä ja kunnista kiirii KT:n korviin ja otetaan siellä vakavasti.

Oma käsitykseni kuitenkin on, että tärkein sopimuksen syntymiseen vaikuttava tekijä on huoli tuotantovarmuudesta - suuren yleisön huoli. Niin ikävää kuin onkin, että tämänkin riidan osalta lähinnä viattomat sivustakatsojat joutuvat kärsimään, he tuntuvat olevan ainoita, joita palvelujärjestelmän toimintavarmuus millään tavalla huolettaa. Ja kun se huoli kasvaa riittävän suureksi, poliitikkojen on pakko tehdä sopuun johtavia päätöksiä.