Kansallisten tietojärjestelmäpalvelujen kehitystyön osana tehdään arvokasta työtä määrittämällä tietorakenteille kansallisia standardeja. Niiden kehitys tosin laahaa vähintään puoli vuosikymmentä varsinaisten potilaskertomusohjelmistojen kehityksen perässä. Nytkin määritetään lääkelistan rakenteita, jotka tulevat käyttöön vuonna 2016 - yli 10 vuotta sen jälkeen, kun suurin osa perusterveydenhuollosta alkoi ylläpitää lääkelistoja potilastietojärjestelmissään.

Tiedonhallintapalvelun lääkelista on valitettava malliesimerkki siitä, miten teoriassa kerrassaan loistava konsepti (kaikki lääkitystieto kansallisesti keskitetysti) ei välttämättä istu käytännön toiminnan realiteetteihin ja jopa uhkaa mahdollisuuksia parantaa potilaskertomusohjelmistojen käytettävyyttä.

Ajantasaisen lääkelistan ylläpitäminen on osoittautunut varsinkin erikoissairaanhoidon sisällä huomattavan hankalaksi, sillä kokonaislääkityksen arviointia ja ylläpitoa ei luonnollisesti eikä ymmärrettävästi pidetä nilkkamurtumavastaanoton, pattipolin tai edes päivystyspoliklinikan toiminnan keskeisenä ajankäytön ja asiantuntemuksen kohteena. Tulevaisuudessa lääkelistat pitäisi lisäksi päivittää e-arkiston tiedonhallintapalveluun ja reseptikeskukseen.

Motivaatiota ylläpitää kansallista lääkelistaa huonontaa lisäksi se, että lääkäri ei saa tietää potilaan mahdollisesti salanneen tietojaan. Miten suhtautua oman potilaskertomusohjelmiston ja e-arkistosta tai reseptikeskuksesta tulevan tiedon ristiriitoihin? Mistä tietää, onko päätöksiä tehneellä toisen organisaation kollegalla ollut käytössään sama potilastieto kuin itsellä? Potilas itse ei tulevaisuudessa ole kovinkaan usein paikan päällä täydentämässä tietojaan suullisesti.

Meille on paperimallilla todistettu, että liittämällä kaikki lääkityslistan lääkkeet ja reseptit toisiinsa määräyksen yksilöivällä OID-koodilla tämä monenkertaisen kirjaamisen ongelma poistuisi. Tämä ei kuitenkaan toimi, jos esimerkiksi hitausongelmien (joita tunnetusti on tietääkseni ainakin kaikissa e-reseptiohjelmistoissa) takia ei viitsitä käydä poimimassa vanhoja lääkemääräyksiä tiedonhallintapalvelusta tai reseptikeskuksesta, puhumattakaan reseptitietojen päivittämisestä sähköisine allekirjoituksineen jokaisen annosmuutoksen yhteydessä vuodeosastotyössä. Eikä ainakaan, jos arvaa joutuvansa kolmen listan sovittelutyöhön: usein uuden määräyksen kirjaaminen saattaa olla huonollakin potilaskertomusohjelmistolla nopeampaa

Vastaanottoa pitävä lääkäri pohtiikin tulevaisuudessa, mihin kolmesta eteen rävähtävästä lääkitystietoja sisältävästä listasta tällä kertaa pitäisi luottaa. Omassa potilaskertomusohjelmistossa mitään ei ole piilotettu, mutta tieto ei välttämättä ole ajantasaista. Tiedonhallintapalvelun lääkelistassa osa tiedosta saattaa olla piilotettu eikä avohoitokäyntien lähes kolmanneksesta vastaava yksityissektori välttämättä päivitä listaa. Reseptikeskuksen reseptilistaa toki yksityissektori pakotettuna käyttää, mutta osa tiedoista saattaa myös olla piilotettu, eivätkä kaikki julkisen sektorin toimijatkaan joka potilaskontaktilla päivitä lääkkeiden annosmuutoksia reseptille, eikä kaikista lääkkeistä edes välttämättä tehdä reseptejä. Lääkärin koulutuksellakin näiden kolmen epäluotettavan listan yhdistämiseen taitaa mennä kohtuullisesti älyllistä kapasiteettia ja ennen kaikkea kommunikaatioaikaa potilaan kanssa. Sitten vielä ihmetellään, kun ohjelmistotoimittajat ovat kuulemma valittaneet, että päättelyketjun rakentaminen tietokoneelle on vähintäänkin haasteellista.

Täydellisyyden vaatiminen erittäin epätäydellisessä maailmassa taitaa johtaa usein vielä pahempaan epätäydellisyyteen. Vaikka jokaisen kolmen listan täydellisyysprosentti olisi 90, niin kolmen listan yhteenlaskettu todennäköisyys olla täydellisen oikeassa ei taida olla 270 %, vaikka toki oikea tieto sieltä väärien versioiden seasta löytyykin.