Markkinatalouden ja terveydenhuollon suhde on ollut tapetilla viime viikkoina ainakin kahdesta syystä: Suomen Terveystalon pörssilistautuminen että Apteekkariliiton "apteekit ovat osa terveydenhuoltoa" -kampanja ovat pyörineet lehdissä.

Kampanjat ovat päällisin puolin samanlaisia mutta tavoitteiltaan päinvastaisia. Terveystalo haluaa viestittää, että terveydenhuolto voi olla normaalia markkinoilla tapahtuvaa yritystoimintaa, johon osallistuminen omistajana tai palvelujen ostajana on täysin hyväksyttävää. Apteekkariliiton kampanjan tarkoitus on päinvastainen: osoittaa, että apteekkia ei voi mitenkään pyörittää vapailla markkinoilla, koska sitten kaikki hyvä ja vastuullinen palvelu loppuisi.

Terveystaloustieteessä vapaiden markkinamekanismien ongelmat ovat hyvin tiedostettuja. Keskeisiä niistä ovat informaation asymmetria (palvelujen tarjoaja voi arvioida mitä ostaja tarvitsee), kysynnän pieni jousto (palvelut ostetaan tarvittaessa hinnasta riippumatta) ja kilpailun vähyys (kilpailevia sairaaloita ei yleensä kannata rakentaa). Voisiko olla, että nämä ongelmat eivät koske Terveystalon toimintaa, mutta koskevat apteekkeja?

Apteekkariliitto on määrätietoisesti profiloinut apteekkeja osaksi terveydenhuoltoa ja markkinoinut uusia palveluja kuten apteekkisopimuksia, annosjakelua ja kansantautien hoito-ohjelmia. Tämä on erittäin positiivista. Viesti siitä, että apteekkitoiminta ei pohjimmiltaan ole kappaletavarakauppaa, jossa em. vapaiden markkinoiden edellytykset toteutuvat varsin hyvin, on kuitenkin vain perinteistä edunvalvontaa, pyrkimyksenä apteekkien nykyisen omistusmonopolin ylläpito.

Apteekkariliiton edunvalvonnan tehokkuutta, tyyliä ja johdonmukaisuutta ei voi kuin ihailla - Lääkäriliiton kannattaisi ottaa oppia. Suomessa on historiallisena jäänteenä kansainvälisesti ainutlaatuinen apteekkijärjestelmä, jossa apteekin saa omistaa vain proviisori. Idea on sama, kuin jos lääkäriaseman saisi omistaa vain lääkäri, tai lakiasiantoimiston juristi. Apteekkien määrää kontrolloidaan niin, ettei kilpailua asiakkaista pääse syntymään liikaa. Lääkkeiden sisäänosto- ja ulosmyyntihinnat ovat kiinteät, ja päätuote on reseptilääke, jonka ostopäätös on tehty jo ennen apteekkiin menoa. Järjestelmän seurauksena keskivertoapteekkari ansaitsee tuplasti enemmän kuin tasavallan presidentti, ja parhaiten pärjäävät apteekkarit pyörivät miljoonakerhossa. OECD:n maaraportin mukaan Suomessa on halvat lääkkeiden tukkuhinnat mutta kalliit potilashinnat.

Kyse ei kuitenkaan ole vain verovaroista ja lääkkeiden hinnoista. Jäykkä järjestelmä estää lääkejakelun kehittämisen, koska lääkkeet on lain mukaan hankittava apteekeista. Terveyskeskus, sairaala tai lääkäriasema ei saa antaa lääkkeitä potilaalle vaikka haluaisikin; korvatulehduslapsen kanssa on mentävä vielä apteekkiin parin euron lääkekuurin takia. Kansalaiset eivät saa tilata lääkkeitään netistä, vaikka se olisi paljon halvempaa ja kätevämpää (ideaalia olisi Kelan oma nettiapteekki, joka lähettäisi automaattisesti sähköisen reseptin perusteella lääkkeet postiennakolla kotiin). Kunnat pallottelevat potilaita avohoidossa saadakseen nämä ostamaan lääkkeet itse apteekista. Apteekit eivät voi ketjuuntua, jolloin toiminta tehostuisi ja palvelu paranisi, kuten muussa kaupassa (ja Yliopiston apteekissa) on käynyt.

Apteekit perustelevat omistusmonopolia palvelufunktiolla mutta unohtavat kustannukset ja sen, että juuri monopoli estää lääkejakelun kehittämisen terveydenhuollon tarpeisiin vastaavalla tavalla. Terveystalolla ei ole tätä mahdollisuutta. Ihmiset saavat itse päättää menevätkö Terveystaloon, mutta eivät sitä, ostavatko lääkkeensä yksityisapteekista, apteekkiketjusta, sairaala-apteekista tai tilaavatko netistä. Apteekkijärjestelmän pitäisi ottaa Terveystalosta mallia: jos palvelu on hintansa väärtti, markkinoilla kyllä pärjää.