Lääkäripäivien terveyspoliittisia keskusteluja seuratessa tuli selväksi, ettei Suomessa kukaan halua ulkoistaa lisää terveydenhuoltoa (paitsi kauppa- ja teollisuusministeriö, valtiovarainministeriö ja Sitra). Kunnat rakastavat omaa terveyskeskustaan, ja hyvän tarkoituksen kehittämiseen on projektirahoja riittänyt. Ikävää vain, että lääkärit ovat niin urbaaneja / tutkijaorientoituneita / ahneita / laiskoja / perusterveydenhuoltoa halveksivia / naisia, että ulkoistuksiin ja vuokratyövoimaan on jouduttu menemään. Ilmeisesti makrotason katselu tai yleinen kohteliaisuus estivät useimpia keskustelijoita sanomasta ääneen sitä tosiasiaa, etteivät useimpien ulkoistuskuntien lääkärit suinkaan ole "lähteneet", vaan heidät on aktiivisesti karkotettu. Viereisen kunnan hyvin toimiva terveyskeskus puhuu omaa kieltään.

Käännetään asia hetkeksi päälaelleen: mitä Suomessa kannattaisi tehdä, jos aivan tietoisesti haluaisikin ulkoistaa lisää suomalaista perusterveydenhuoltoa?

Keskeistä olisi tietysti ajaa toiminta kriisiin. Hyvän pohjan tälle loisi väsymys, joka aiheutetaan pidempään jatkuneella pienellä lääkärivajeella, joka paikataan töissä olevien lääkäreiden venymisellä, ylisuurilla vastuuväestöillä ja sijaiskielloilla. Sitoutumista rapautettaisiin palkkaamalla pakon edessä nuori vuokralääkäri omia lääkäreitä paremmalla palkalla. (Kunta säästää, koska uusi virkalääkäri vaatisi minimipalkan ylittämistä ja pakottaisi nostamaan myös muiden lääkäreiden palkkoja.)

Makrotasolla järkevää olisi estää merkittävien rakenneuudistusten toteuttaminen, mutta laittaa riittävästi rahaa projekteihin, jotka vievät työaikaa ja huomion pois todellisten uudistusten vähyydestä. Tämä on jo haastavampaa ja vaatii poliittista voimaa. Esim. kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa tehokkaimman keinon (kuntien pakkoyhdistämisen) estäminen ja korvaaminen vastentahtoisten kuntayhteistyösopimusten ja villien sosiaali- ja terveyspiirikehitelmien viidakolla olisi ovelaa. Kuntatyönantajan rohkeudesta voisi ottaa mallia - sehän kielsi kategorisesti ns. terveyskeskusten listamallin edellyttämän palkkausjärjestelmän kokeilun viime syksynä, vaikka sekä työntekijät että kunta olisivat sitä halunneet. Riski kannatti kuitenkin ottaa, koska sama malli toimii monissa maissa ja mm. Norjassa poisti terveyskeskusten lääkäripulan. Yleisesti voisi olla ovelaa "kehittää rakenteita" mutta olla puuttumatta mitenkään rahoitukseen tai palkkaukseen.

Viimeinen silaus pitkäjänteiselle ulkoistusprojektille vaatii kuitenkin aina akuutin kriisin, jolla karkotetaan avainhenkilöt eli lääkärit. Tämä olisi kuitenkin helppoa, koska toimiva konsepti on koeteltu, hyväksi havaittu ja kuntarakenneuudistuksen oikeuttama. Ensin tilattaisiin konsulttiyritykseltä organisaatiouudistus, missä rakenteet myllätään mahdollisimman perusteellisesti jonkin muodissa olevan ideologian mukaisesti. Esimerkiksi yhdistetään kaikki sosiaali- ja terveyspalvelut riippumatta niiden käytännön yhtymäkohdista ja siirrytään "elämänkaarimalliin", jossa nuori työtön diabeetikko saa sekä toimeentulotukensa että insuliininsa kätevästi samalta luukulta. Elämänkaarimallissa lääkärijohtajista päästään eroon lähes automaattisesti, mutta lisäksi voisi korostaa "yleisiä johtamistaitoja" - siis käytännössä muuttaa johtajan pestien pätevyysvaatimukset niin, että palkat saadaan rivilääkärin palkkatason alapuolelle, jolloin lääkärit eivät hae tehtäviin. Sitten vaan implementoidaan uusi organisaatio sellaisenaan työntekijöitä kuuntelematta ja pilkkuakaan muuttamatta - muutosvastarintahan on vääjäämätöntä eikä kukaan ole profeetta omalla maallaan.

Kun avaintyöntekijäryhmästä kolme neljäsosaa on lähtenyt alkaakin projekti olla onnistuneesti suoritettu.

Edellä mainittu oli tietysti kuvitteellinen ajatusleikki. Mutta jos näitä projekteja sattuisi oikeasti tulemaan vastaan, pitänee lääkäreiden vakavasti harkita kehitykseen puuttumista tai työpaikan vaihtoa. Lääkäriliittoon on juuri perustettu uusi valiokunta seuraamaan asiaa ja puuttumaan siihen tarvittaessa.

Jos kehitystä halutaan vastustaa, hyvä lähtökohta olisi perusterveydenhuollon lääkäreiden arvostaminen myös juhlapuheiden ulkopuolella. Arvostusta ei osoiteta yrittämällä pakottaa lääkärit kunnallisiin terveyskeskuksiin eikä moralisoimalla sitä, että lääkärit arvostavat lääkärijohtajuutta. Ilman lääkäreitä ei ole terveydenhuoltoa. Miten tämä yksityispuolen itsestäänselvyys on päässyt julkisessa keskustelussa hämärtymään?