Lääkärillä ei ole tällä hetkellä mahdollisuutta kouluttautua johtamiseen osana perus- tai erikoislääkärikoulutusta. Viime vuosien aikana ei ole ollut tarjolla suoritettavaksi edes perinteistä hallinnon pätevyyttä. Itse kuulun joukkoon, joka on valmistunut erikoislääkäriksi ilman johtamiskoulutusta tai laajamittaisempaa hallinnollista pätevöitymistä.

Olin jo varovaisen toiveikas, että moniammatillisen johtamiskoulutuksen (MOJO) käynnistäminen jokaisessa viidessä tiedekunnassa antaisi lääkärillekin mahdollisuuden pätevöityä ja kirjata pätevyytensä tutkintovaatimuksiin. Tämä koulutus olisi ollut pakollinen jokaiselle erikoistuvalle lääkärille eli olisi osa erikoislääkärikoulutusta. Paketin laajuudeksi suunniteltiin 30 opintopistettä eli entisin termein 20 opintoviikkoa ja tähän päädyttiin jopa ministeriössä. MOJO olisi pätevöittänyt lähijohtamiseen, käytännössä siis siihen mitä jokainen erikoistuva ja erikoislääkäri joutuu jo nyt tavalla tai toisella tekemään omassa työssään. Ei tarvinne enää mainita, että terveydenhuollon maisterilla tämä sisältyy peruskoulutukseen.

Äkkiseltään ajateltuna opintopistemäärä kuulostaa varmasti isolta, kaiken muun opiskeltavan lisänä. Tarkoituksen oli kuitenkin käyttää hyväksi jo olemassa olevaa työtä ja sen sisältöä. Arkisia tiiminjohtotilanteita osastokierroilta ja omahoitajan kanssa työskentelystä, työyhteisön hallintopalavereja ja pieniä kehitysprojekteja ja johtoryhmäpalavereita. Lisänä olisi ollut lähiopiskelupäiviä sekä itseopiskelua ja ennakko- ja jälkitehtävien tekoa ja portfolion laadinta. Ja tämä kaikki tapahtuisi koko erikoistumisen aikana, eli vuosien kuluessa - >ei yhden vuoden sisällä.

Johtamiskoulutukseen on suhtauduttu tiedekunnissa ja professorien taholta periaatteellisesti hyvin myötämielisesti. Mutta vain periaatteessa, sillä päätöksentekoon on vaikuttanut pelko lisätyöstä tiedekunnissa, oman erikoisalan koulutuksen vähentymisestä, resurssien puutteesta ja raadollisena pelko perustyövoiman menettämisestä koulun penkille. Vain Helsingin tiedekunta on ymmärtänyt lopullisesti asian tärkeyden ja pysynyt 30 opintopisteen määrässä. Muut tiedekunnat ovat lähteneet 10 opintopisteen koulutuksesta, joka ei siis pätevöitä mihinkään eikä anna erikoistujalle kättä pidempää esimerkiksi hallinnollisia paikkoja haettaessa. Vaikutus on sama kuin kävisi kansalaisopiston puutarhakurssin kevätiltojen ratoksi.

Prosessia seuratessa on tullut mieleen, että monelta kouluttajavastuuhenkilöltäkin puuttuu asiaan tarvittava perehtyneisyys. Lisäksi keskustelussa törmätään usein tuttuun asiaan, resurssiin. Professorien ja ylilääkärien mielessä taitaa pyöriä enemmän se kuinka tiheästi poliklinikan ovi saranoillaan pyörii kuin yksilön ja ylipäänsä lääkärikunnan koulutustarve. Omaa erikoisalaa vahditaan mustasukkaisesti ja kukaan ei ole kiinnostunut kokonaisuudesta tai asioiden laajamittaisesta kehittämisestä. Muussakin kuin johtamiskoulutuksessa kun olisi vielä paljon kehitettävää. Parhaaksi ratkaisuksi on nähty päätöksenteon siirtäminen hamaan tulevaisuuteen - jospa joku muu ottaisi vastuun. Tällä toiminnalla kasvatamme jälleen yhtä lääkärisukupolvea, joka ei saa johtamispätevyyttä eikä tarvitsemaansa oppia.