Potilastietojärjestelmien käyttöön liittyy väistämätön teknisen oppimisen pakko. Tietotekniikkakoulutuksen tavoite on opettaa ohjelmiston peruskäyttö, mutta myös ne käyttötavat ja toimintamallit, joilla ohjelmiston kanssa selvitään arkityöstä ilman, että tuotantoprosessit täysin hyytyvät. Vielä ideaalisemmassa (tosin nykyisin vielä varsin utopistisessa) tilanteessa pääsisi oppimaan, miten tietotekniikka mahdollistaa uuden, laadukkaamman, tehokkaamman ja turvallisemman terveydenhuollon. On nimittäin turha ja suorastaan naiivia kuvitella, että olisimme saavuttaneet tehokkuuden, laadun ja turvallisuuden kulminaatiopisteen, jossa toimintatapoja ei voi ja pidä tietojärjestelmien avulla edelleen tehostaa ja parantaa.

Ohjelmistokoulutuksen päätavoite ei siis saisi olla virheansaviidakon läpikulkukartan opettelu ulkoa. Tähän ei lopulta riitä mikään koulutustuntimäärä - ellei lääkäriä tuomita ikuiseen tietotekniikkakoulutukseen, jolloin hoitovirheitä ei tietenkään ehdi tekemään… Usein tuntuu myös unohtuvan, että virheansojen välttely kuormittaa työmuistia, jonne mahtuu tunnetusti alle kymmenen asiaa kerrallaan. Lääkärin aivoja kuuluisi sen sijaan kuormittaa diagnostiikalla ja päätöksenteolla.

Nämä virheansat ovat välillä vain kovin ovelia. Metotreksaatin lääkekorttia tulostavan täytyy muistaa ja luottaa siihen, että vaikka kello kahdeksan kohdalla lukee "5 tabl", potilas/kotihoito ymmärtää, että juuri tässä yhteydessä tämä ei tarkoitakaan jokapäiväistä annostelua. Ohjeistus kerran viikossa tapahtuvasta annostelusta lukeekin eri luukussa lääkkeen nimen ja vahvuuden jälkeen.

Alasvetovalikosta on helppoa valita väärä annostelureitti tai millilitrat milligrammojen tilalle. Tai annosteluruutuun näppäilee 55 mg eikä 5 mg. Viimeksi mainittuja virheitä ei käytännössä koskaan tehty paperilla. Niitä syntyy helposti tilanteessa, jossa määrääjän huomio on kiinnittynyt muuhun (= miettimään, mitä lääkettä tässä oikeasti tarvitaan) kuin tarkistamaan kirjauksen sisältöä.

Ohjelmistotestaukseen pitäisikin kuulua enemmän havainnointia siitä, millaisia virheitä oikeat käyttäjät tekevät. Tämän seurauksena ei kuulu lisätä opetustunteja, joita jotkut tietojärjestelmätoimittajat näyttävät tarjoavan ratkaisuksi potilasturvattomiin sovellusosioihinsa. Tulee pohtia, millä tavoin ohjelmisto voisi estää näitä ihmisen tekemiä virheitä syntymästä.

Mielestäni on edesvastuutonta vaatia käyttäjää muistamaan, että kertomuspuuston keskellä voikin sijaita toisen potilaan aluetietoja tai että kaikista ohjelmiston sallimin tavoin tallennetuista lääkitystiedoista muodostetut ja lähetetyt eReseptit eivät oikean näköisestä ulkomuodostaan huolimatta välitykään oikein. Ei pidä väittää, että tuollaisten seikkojen huomiotta jäämisestä seuranneet virheet johtuvat huonosta käyttökoulutuksesta tai käyttäjistä, jotka ovat joko kykenemättömiä hoitamaan virkaansa tai mahdottoman typeriä. Suostuisiko järjestelmätoimittaja itse tuollaisella logiikalla rakennettuja ohjelmistoja käyttävän lentokoneen kyytiin? n