Olisihan se mukavaa, jos kaikki olisi sovittu valtakunnallisesti. Ei tarvitsisi luottamusmiehenä erityisesti nähdä vaivaa. Tehdyn sopimuksen huonoutta voisi valitella ja ihmetellä muiden kanssa.

Kohtuuttoman vaikeaa ei ole esimerkiksi jo sovitun järjestelyvarasumman jakaminen. Asiasta selviää helpoiten antamalla työnantajan jakaa se oman harkintansa perusteella, oli se sitten pärstäkerroin tai golfkaveruus. Tietenkin sopimuksessa on tehtäväkohtaisen peruspalkan perusteet ja onhan niistä sovittu paikallisesti myös. Mutta niiden noudattamisen seuranta on vaikeaa; perusteet kun voi kirjata haluttuun muotoon. Selvästi mitattavia, objektiivisia tehtäväkohtaisen palkan perusteita on toki löydettävissä. Ongelma on kuitenkin se, ettei työnantaja niitä halua, koska tällöin perusteelle olisi mahdollista laittaa hinta - joka pitäisi myös maksaa. Tehtäväkohtaisen peruspalkan perusteet ovat olleet jo kauan sopimusteksteissä, mutta käytännössä rahaa toteutukseen ei ole ollut.

Joskus jotkut lääkärit saavat jostain tilanteesta, esimerkiksi palkkauksen jälkeenjäämisestä, kyllikseen. Ei tarvitse ymmärtää KTVES:sta eikä Lääkärisopimuksesta mitään, kun voi pitää epäoikeudenmukaisena sitä, että kokemus, näkemys ja vastuunotto palkitaan pienemmällä palkalla. Perinteisesti työpaikoilla ei suullisesti kehuta hyvästä työstä, joten palkkaa pidetään myös kiitoksena. Helposti siitä katkeroituu karumpi pakertaja. Vaatimus vääristymien korjaamiseen laittaa luottamusmiehen töihin.

Luottamusmies tekee paikallisneuvottelupyynnön, johon työnantaja sitten kohtuullisen ajan kuluttua vastaa. Jos hyvin menee, pääsee luottamusmies myös neuvottelemaan työnantajan kanssa. Luottamusmiehen ei pidä mennä neuvottelemaan yksin. Aina pitäisi olla mukana toinen luottamusmies tai henkilö, jota asia koskee. Vastuu kliinisen työn tekemisestä pitäisi pystyä unohtamaan hetkiseksi. Ei työnantajakaan laita neuvotteluun yhtä henkilöä, vaan vastassa ovat lakimies, hallituksen puheenjohtaja, sairaalan johtaja, henkilöstöpäällikkö ja pari muuta päätöksentekoon osallistuvaa henkilöä.

Luottamusmies ei neuvottele omasta päästään eikä vain omista eduistaan. Hänellä on taustaryhmänä ne, joita hän edustaa. Taustaryhmän kanssa pitää siis ennen neuvotteluja päättää siitä, mitä pyydetään, mitä halutaan, mihin suostutaan. Neuvottelussa pitäisi molemmilla osapuolilla olla jotain saatavaa ja annettavaa. Neuvottelutilanne, jossa taustaryhmä on antanut luottamusmiehelle yhden asian, jota esitetään, halutaan ja jonka alle ei voi mennä, on vaikea. Mikäli työnantaja ei siihen suostu, ei ole mitään neuvoteltavaa. Mitä sitten? Valtakunnallisen sopimuksen voimassa ollessa keinot ovat vähissä. Yksittäinen lääkäri voi todeta kyllästyvänsä tilanteeseen ja irtisanoutua. Luopuminen ja lähteminen ei ole helppoa; usein kyseessä ei ole yksistään oman elämän uudelleen järjestäminen, eikä EML-oikeuden menetys siinä ehkä ole raskainta. Mutta useamman lääkärin ei kannata kyllästyä kerralla - sehän on laitonta.

Todellisuudessa paikallisneuvotteluissa on hyvin vähän laillisia painostuskeinoja. Lääkärit haluavat tehdä työnsä kunnolla ja huolella potilaan parhaaksi, siihen ei oikein temppuilut sovi. Eikä toisen voitto ja toisen tappio ole pidemmällä ajanjaksolla hyväksi kummallekaan. Neuvottelut ovat onnistuneet, kun molemmat osapuolet tuntevat saaneensa jotain. Lääkärit ehkä rahaa, vastapuoli ehkä kelpo työnantajan maineen.