Peruspalveluministeri Paula Risikko linjasi vastikään STM:n ajatuksia terveydenhuollon rakenteista. Suomeen tulisi perustaa 40-60 sosiaali- ja terveysaluetta, jotka hoitaisivat perusterveydenhuollon, sosiaalitoimen ja perustason erikoissairaanhoidon. Vaativa erikoissairaanhoito jäisi erityisvastuualueille. Toisaalla on esitetty tätä myötääviä ajatuksia. Yliopistosairaaloiden tulisi keskittyä tertiäärihoitoon ja muu erikoissairaanhoito luovutettaisiin kuntiin ja sote-alueille.

Taustalla ehdotuksissa lienee perusterveydenhuollon pelastaminen ja järjestämisvastuun laajentaminen, mutta konkreettiset suunnitelmat näyttävät johtavan lähinnä erikoissairaanhoidon hajottamiseen. Viime vuosien tavoitteena on ollut taata riittävän suuret terveydenhuollon yksiköt joustavan päivänajan toiminnan ja päivystyksen turvaamiseksi. Nyt suunta on erikoissairaanhoidon osalta päinvastainen. Sairaaloissa toistuvia päivystyskriisejä kohdanneena luottamusmiehenä suunnitelmat pelottavat. Miten hoidetaan erikoissairaanhoidon päivystys, jos erikoissairaanhoito pirstaloidaan? Muutaman lääkärin yksikkö ei pysty järjestämään toimivaa erikoissairaanhoidon päivystystä. Päivystys vaarantuu myös keskussairaaloissa ja pienemmissä yliopistosairaaloissa, jos niiden klinikat pienenevät. Pienimmät yliopistosairaalamme ovat jo nyt niin pieniä, että yliopistosairaalatasoisen päivystyksen järjestäminen tuottaa ongelmia. Erikoislääkäripula uhkaa ja työaikadirektiivi tuskin tulee sallimaan nykyistä pitempiä päivystysrupeamia tai suurempia työaikoja.

Kansainvälisesti arvioiden Suomen erikoissairaanhoito on laadukasta ja tehokasta. Sen toiminnallinen hajottaminen uhkaa myös hoidon laatua. Ennen suuria muutoksia olisikin syytä pohtia, mikä on toimivan erikoissairaanhoidon yksikön koko. Yksikön tulee olla riittävän suuri järkevän toiminnan, hoidon laadun ja kehittämisen, konsultaatiomahdollisuuksien, opetuksen sekä päivystyksen turvaamiseksi.

Perusterveydenhuollon tehtävä on laaja-alainen ihmisten hoitaminen. Erikoissairaanhoito tukee tarvittaessa. Kummankaan hoidon tarve ei vähentyne erikoislääkärin vastaanottohuoneen paikkaa siirtämällä. Erikoislääkärin tuominen etulinjaan voi johtaa myös erikoissairaanhoidon käytön laajenemiseen. Yhteistyö ja kollegatuki on tarpeellista, mutta kokeneita yleislääkäreitä ei voida korvata suppeamman alan peruserikoislääkäreillä. Sen sijaan perusterveydenhuolto työoloineen tulisi saada houkuttelevaksi. Jos yleislääkärit eivät viihdy perusterveydenhuollossa huonojen työolojen ja hallinto-ongelmien takia, niin miksi erikoislääkärit viihtyisivät. Myöskään pitkät lisääntyvät työmatkat, vähenevä kollegatuki ja lisääntyvä päivystys eivät ole omiaan houkuttelemaan erikoislääkäreitä julkiseen terveydenhuoltoon.