Ph.D. blues

Suomalaisesta lääketieteestä pitäisi vaahdota kuin talvisodan ihmeestä. On todellinen saavutus, että tästä harvaan asutusta, maailmanlopun pikkumaasta tulee tutkimusta, jonka esittäjä voi kulkea pää pystyssä missä tahansa kansainvälisten kongressien areenoilla.

Lyhyesti ja ytimekkäästi: tasokas lääketiede tarkoittaa tasokasta sairaan- ja terveydenhoitoa. Kiitos kuuluukin niille tahoille, joitten oiva näkemys takavuosina kohdisti tukea ongelman ytimeen. Päätettiin, että tuetaan tieteentekijöitä luomalla vakaa valtion rahoitusmuoto lisukkeeksi niukalle ja epävarmalle apurahasysteemille. Syntyi EVO-rahoitus, josta osallinen repahousututkija pääsi sosiaaliturvan ja eläkejärjestelmän piiriin kuin Tuhkimo linnaan.

On kuitenkin edelleenkin turha luulla, että tutkimustyön gloria olisi jokapäiväistä mannaa. Harvoille suodut, ohikiitävät hetket eivät edusta tieteenteon vaatimaa pitkäjänteisyyttä.

Tänään tutkijaksi joko joudutaan pakollisen väitöskirjan vuoksi tai suuntaudutaan aktiivisesti aiheen kiinnostavuuden tai jopa kirkasotsaisen kutsumuksen ajamana. Vaikka äkkiseltään tuntuisi, että pakkotutkijat törmäisivät pian vaikeuksiin, itse asiassa jälkimmäisen motiivin omaavia odottelee varsinainen ongelmien vuori. Syvimmät suonsilmäkkeet tieteilijän uralla lilluvat juuri siinä, missä sen tärkein tehtävä ja suurimmat saavutuksetkin.

Tutkimussuunnitelma ja aineiston keruu voivat virittää aikapommin, tosin käänteisen sellaisen. Tämä aikapommi ei nimittäin räjähdä käsiin, vaan tikittää martoon tuomiopäivään saakka. Kliinisessä tutkimuksessa tunnetaan kadonneen potilaan ilmiö. Kun suunnitelma on hyväksytty, oheismateriaali valmistunut ja henkilökunta palkattu, paranee koko populaatio ihmeen kautta. Vaikka aiheen insidenssi alueella hamuaisi kansantaudin luokkaa, ei tutkijan haaviin yhtäkkiä enää harhaudu potilaan potilasta. Joskus tuntuu, että lääketiede on täyttänyt parantamistehtävänsä pelkällä paneutumisaikeella. Miten ilmiö vaikuttaa tuoreeseen motivaatioon, onkin toinen kysymys.

Jos jokin tulos joskus syntyisikin, ei sen julistaminen olekaan maailmalle ilouutinen. Tulos voikin tukea nollahypoteesia tai useammin: ei nyt aivan sitä mitä haettiin, vaan vähän sinne päin, mutta ei täysin vakuuttavasti (p = 0,06). Eikä ainakaan niin raflaavasti, että sen saisi mihinkään kunnolliseen lehteen. Tutkijaparka ei voi käsittää, miten luonto voi olla niin epäreilu, ettei suo edes tähän tärkeään aineistoon sitä pikkuriikkistä eroa, jolla aiheeseen paneutuminen saisi oikeutuksensa ja aulis palvelija palkintonsa, tyydytyksen hyvin tehdystä työstä.

Publish or perish tietää kohta hyllytetty apurahanhakija. Tulos on joka tapauksessa väännettävä muotoon tai toiseen, jotta artikkelikokoelma karttuisi vakiintuneen tiedehenkilön meriittinä. Edessä on uskomaton ongelma: paljonko diskussiossa kehtaa vetää kotiinpäin, jotta se todennäköisimmin hyväksyttäisiin? Kaikki tietävät, että jokainen tutkijapolo kamppailee tätä lohikäärmettä vastaan, ja aina urhea ritari ei voita. Tuloksia on väärennetty. Ja kaikkein kyynisimmällä hetkellä syntyy ajatus, että syystäkin.

Joka tapauksessa, Texasin maajusseja varioiden: crime doesn't pay, and neither does research (farming). Laboratoriorottia ja hassahtaneita professoreita ei enää arvostetakaan entisessä hyvinvointivaltiossa. Kansallinen terveysprojekti päätti pölyttää hämähäkin verkot kammioissaan kyhnyttävien einsteinien harteilta. KEVO-rahoitusta kavennettiin miljoonilla euroilla kuvitellen, että tämä toimenpide hätistäisi ns. oikeaa työtä vieroksuvat tiedenaiset ja -miehet terveyskeskuksiin.

Tolkuton linjaus kuvastaa nykymaailman menoa. Postiluukku sylkee kasakaupalla hölynpölyä uskomuslääkinnän kaupittelemiseksi. Television ajankohtaisohjelmia toimitetaan mielistelemään tee se itse -parantajia. Yleisönosastoissa vaaditaan verohelpotuksia poppakonsteille. Samaan aikaan kriittistä tiedettä kuritetaan ja kampitetaan vailla harkintaa ja ymmärrystä.

Vaikka politiikassa menestyminen vaatisi kuinka mediakiimaista popularismia tahansa, pitäisi edes hetkeksi kyetä näkemään tosiasiat. Ikävä kyllä, tieteen kriteerit varmistavat ainoan keinon tuottaa aitoa uutta tietoa. Suuressa maailmassa tiede kyllä etenee, vaikka suomalaistutkijat kiduttavine ongelmineen jäisivätkin junasta. Ja se kyllä takaa taantumisen, muu on toiveajattelua.