Piteneekö aamukampa?
Vuoden 1999 alusta voimaan tulleen uuden erikoislääkäritutkintoasetuksen mukaan kaikkien erikoistuvien lääkäreiden on suoritettava vähintään kuusi kuukautta terveyskeskuspalvelua. Tätä aiemmin oli erikoisaloja, joille erikoistumiseen ei kuulunut pakollista terveyskeskusjaksoa. Aiemmin pakkokeinoja oli käytetty orientoivan vaiheen yhteydessä, joka sekin hävisi jo ennen 1990-luvun puoliväliä.
Perehtymistä terveydenhuoltojärjestelmämme kivijalkaan eli perusterveydenhuoltoon pidettiin hyödyllisenä, eikä pakollista palvelua perusterveydenhuollossa koettu epäonnistuneeksi uudistukseksi. On varmasti niin lääkäreiden kuin potilaidenkin etu, että myös erikoissairaanhoidossa toimivilla lääkäreillä on omakohtaista kokemusta terveyskeskuksessa toimimisesta. Kuusi kuukautta on varmasti useimmilla erikoisaloilla vähintään riittävä aika, jotta jakson koulutuksellinen funktio täyttyy. Monilla aloilla voisi riittää lyhyempikin periodi.
Suurin odotuksin pystytetystä kansallisen terveydenhuollon pelastusprojektista kuuluu nyt kummia. Ministeri Soininvaara kertoi eduskunnalle sen, minkä monet olivat jo kuulleet muiden kanavien kautta: lääkäreiden pakollisen terveyskeskusharjoittelun lisäämistä harkitaan. Ministerin mukaan toimenpiteen tarkoitus on koulutuksellinen, vaikka se myös lisääkin välittömästi terveyskeskuslääkärien määrää.
Olisiko uskottavampaa sanoa suoraan, että toimenpiteen tarkoitus on työvoimapoliittinen? Mitään järkeviä koulutuksellisia perusteita pidentää nykyistä pakollista terveyskeskusjaksoa ei ole. On tietysti selvää, että vuodessa työhön kypsyy hieman paremmin kuin kuudessa kuukaudessa, mutta miksei sitten pidennettäisi jaksoa samalla kahteen tai vaikkapa kolmeen vuoteen? Koulutuksellinen funktio olisi entistä tehokkaampi ja sivutuotteena, täysin tahattomasti, terveyskeskuksiin saataisiin entistä enemmän työhönsä sitoutettuja lääkäreitä. Sanan varsinaisessa merkityksessä.
Jo nyt suomalaiset lääkärit erikoistuvat vanhempina kuin kollegansa useimmissa muissa EU-maissa. Terveyskeskusjakson pidentäminen pidentäisi tietysti entisestään erikoistumista, sillä itse erikoisalan koulutusohjelmaa tuskin mikään erikoisala on valmis lyhentämään vastaavalla ajalla. Erikoislääkärivaje julkisella sektorilla on ongelma jo nyt. Erikoislääkäreiden ikärakennetta tarkasteltaessa on selvää, että tilanne ei ainakaan helpotu lähivuosina. Siksi olisi hyvin erikoista, jos nyt tehtäisiin työvoimapoliittisin perustein päätös, joka entisestään vaikeuttaisi erikoislääkäreiden saatavuutta julkiseen terveydenhuoltoon.
Kun näyttää siltä, että terveydenhuoltoprojektin odotetuin tavoite eli lisäresursointi julkiseen terveydenhuoltoon ei toteudu suunnitellussa määrin, askarrellaan poliittisesti helpompien kysymyksien äärellä: lisätään lääkärikoulutusta, lisätään pakollista terveyskeskusharjoittelua ja poistetaan erikoismaksuluokka! Projektin työskentely ei ole tässä vaiheessa julkista, joten mainitut skenaariot ovat puhtaita arvauksia tulevista terveydenhuollon pelastusmenetelmistä.
Pakkotoimin ei lääkäreitä kuitenkaan terveyskeskuksissa pidetä. Työn organisoinnissa ja työn mielekkyydessä on paljon parannettavaa, ja vain näillä keinoin voidaan saada aikaan todellista sitoutumista perusterveydenhuoltoon. Ymmärrän, jos ministeri haluaa lahjoittaa aamukampansa minulle. Mutta en minäkään sitä tarvitse.
