Laman alkaessa tuntua keskustelu terveydenhuollon priorisoinnista on jälleen noussut näkyviin. Odotettavissa on, että keskustelu noudattaa sisällöltään viime laman kaavaa: asiantuntijat sanovat, ettei kaikkeen hyvään ole varaa ja pitäisi päättää mitä verorahoilla maksetaan ja mitä ei. Poliitikot nyökyttelevät, eivät vahingossakaan sano mitään konkreettista ja juustohöyläävät budjetteja. Tärkeisiin oikeuksiin, kuten päivähoitoon ja taksikorvauksiin, menee rahaa entiseen malliin, terveydenhuollossa priorisoidaan potilailta salaa kuten ennenkin ja terveydenhuollon kahtiajako syvenee. Kansainvälisesti keskustelun on sähköistänyt USA:n tilanne, missä Obama on keräämässä verta nenästään Hillary Clintonin hyväksi havaitsemalla reseptillä. Yksi opetus on ainakin selvä: se mikä olisi teoriassa järkevää, ei välttämättä ole reaalimaailmassa mahdollista.

Olisiko mahdollista ottaa aiemmasta keskustelusta opiksi, hypätä suoraan asiaan ja tehdä muutamia oikeita päätöksiä nyt laman tuoman kriisitietoisuuden siivellä? Ensin pitäisi päättää, onko kansalaisilla oikeus terveydenhuoltoon vai ei. Nykyinen tilanne, jossa lailla luvataan ja kunnan budjetilla vesitetään palvelujen saantia, on epärehellinen. Lääkäri on kuin autokauppias, jolle asiakas sanoo että Mersu on luvattu, mutta Huyndaihin on rahat - jos et anna Mersua niin joudut oikeuteen. Jos halutaan säästää merkittävästi rahaa, pitää palveluiden laatua tai saatavuutta heikentää merkittävästi. Piilosäännöstely on suomalainen bravuuri, joka demoralisoi tehokkaasti niin lääkärit kuin potilaat. Jos rehellisesti haluttaisiin säännöstellä, niin pitäisi aloittaa viemällä lainsäädännöstä pois kansalaisten oikeudet palveluihin ja sitten katsoa, riittäkö rahaa tämmöiseen tuottamattomaan puuhasteluun, kuten sairaiden, vanhusten tai vammaisten hoitoon.

Jos edellä mainittu ei käy, niin pitäisi myöntää että ihmisillä on vahva oikeus terveydenhuoltoon. Sen toteuttaminen maksaa tietyn määrän, joka ei riipu siitä, paljonko on budjetoitu. Isoja säästö- ja tehostamistoiveita hautovien haasteita lisää, että suomalainen terveydenhuolto on lähtötasoltaan huonommin rahoitettu kuin useimpien muiden länsimaiden järjestelmä. Terveydenhuollon bkt-osuuden kasvu on normaali, ikääntyvään ja vaurastuvaan yhteiskuntaan kuuluva ilmiö, jota voi jopa ekologian puolesta kannattaa. Jos julkista rahaa vähennetään, rakennetaan Suomeen kahden kerroksen terveydenhuoltoa. Poliitikot voisivat sanoa tämän avoimestikin, ja maksukykyisiä voisi tukea siirtymään yksityissektorille, tuomaan omaa rahaa systeemiin ja pyrkiä tällä tavoin turvaamaan toimivat peruspalvelut vähävaraisemmille.

Jos edellä mainittu ei käy, niin järjestelmää pitää tehostaa radikaalisti. Tämän yrittäminenkin edellyttänee terveydenhuollon rahoitusmallin muuttamista - maailman hajautetuin järjestelmä on tiensä päässä. Aitoa tehoa, kilpailua ja innovatiivisuutta saadaan vain, jos rahoittaja ja poliitikot jatkossa pitävät näppinsä irti tuotannosta, ja korvausjärjestelmät rakennetaan kannustamaan laatua ja tehokkuutta. Tällä saralla jopa USA:sta voisi oppia jotakin.

Jos edellä mainittu ei käy, niin ei huolta - ei käynyt viime lamankaan aikana. Lääkärit pärjännevät kohtuudella, poliitikot samoin, potilaita käy sääliksi.