Terveyskeskuksen potilasvastaanotto alkaa. Kätellään, hymyillään, muutamalla lauseella päästään hyvään alkuun. Sähköinen tietojärjestelmä takkuaa, puhelin soi, avustaja tarjoaa ylimääräistä potilasta. Oma potilas odottaa. Hän on käynyt edellisen kerran vastaanotolla pari viikkoa sitten, mutta sanelu on vielä purkamatta. Sanelun kuuntelu vie oman aikansa. Ovelle koputetaan ja sisään tulee konsultaatioapua tarvitseva sairaanhoitaja. Asia hoidetaan ja samalla ovenavauksella sisälle pujahtaa eurolääkäri tarviten hänkin konsultaatioapua. Oma potilas odottaa edelleen. Vastaanottoon varattu aika on jo käytetty ilman, että on päästy varsinaiseen asiaan, ja seuraavat potilaat odottavat jo vuoroaan...

Faktaa vai fiktiota? Valitettavasti faktaa, tosin kärjistetysti. Kaikki ei tapahdu yhden potilaan kohdalla, mutta kaikki kuvatut tapahtumat toistuvat useamman kerran työpäivän aikana. Työntäyteisen päivän jälkeen väestövastuulääkäri on väsynyt ja usein tyytymätön. Voiko näissä oloissa toteutua kokonaisvaltainen lähestyminen potilaan ongelmiin? Kokeeko potilas tulleensa kuulluksi, ehditäänkö puuttua muuhun kuin akuuteimpaan, jäikö aikaa ennaltaehkäisyyn, motivointiin?

Työn hallinnan puute koetaankin työmäärän ohella tärkeimmäksi syyksi jättää perusterveydenhuolto. Moni kokenut kollega on äänestänyt jaloillaan. Useimmat ovat siirtyneet työterveyshuoltoon tai privaattiin yleislääkäreiksi eli he tekevät edelleen potilastyötä yleislääketieteen alalla. Miten perusterveydenhuoltoon luodaan työympäristö, johon voi sitoutua ja jossa voi tehdä työtä järkevällä tavalla? Tämä on asia, jota myös arkkiatrimme Risto Pelkonen peräänkuuluttaa Lääkärilehden tämän vuoden ensimmäisen numeron pääkirjoituksessa.

Onko vika väestövastuuvirkaehtosopimuksessa? Sopimuksen teksteissä on suositus siitä, että muulle työlle tulee varata aikaa laskennallisesti noin yhden työpäivän verran, jolloin vastaanottotyölle jää aikaa neljä työpäivää. Muuta työtä laskiessa työnantaja yleensä huomioi vain neuvolatyöhön ja kouluterveydenhuoltoon käytetyn ajan. Erilaiset kehittämistehtävät, vastuualueiden hoito, tutorointi, sisäinen meeting-toiminta ja koulutus unohtuvat muun työn määrää arvioitaessa. Vastaanottotyölle ei jää riittävästi aikaa. Jos muun työn määrän suhteen noudatettaisiin VES:ssa olevaa suositusta, johtaisi tämä automaattisesti sopiviin vastuuväestökokoihin lääkäriresurssin lisääntymisen myötä. Tätä kautta päästäisiin toivottuun työn hallintaan ja tehtäisiin perusterveydenhuollon työ taas houkuttelevaksi ja halutuksi.

Tähän asti päättäjät ovat panneet toiveensa lääketieteellisten tiedekuntien kasvaneisiin sisäänottomääriin. Kolmen vuoden välein tehtävässä kyselyssä, joka on suunnattu valmistuville opiskelijoille, on kysytty kiinnostusta perusterveydenhuollon työhön. Viimeisimmässä kyselyssä vain 8 % ilmoitti halunsa työskennellä sektorilla. Tätä edeltävässä kyselyssä vastaava prosentti oli 25 %. Tämä ja runsas eläköityminen huomioiden ei opiskelijamäärän kasvu ratkaise ongelmaa.

Poliittisissa puheenvuoroissa on perätty enemmän perusterveydenhuoltoon painottuvaa opetusta lääkärikoulutukseen. Terveyskeskustyöhön tutustuminen aloitetaan jo ensimmäisen vuoden syksynä ja toinen jakso on toisena opiskeluvuonna. Kliinisessä vaiheessa on yleislääketieteen opetusta, niin teoriaa kuin käytäntöä, ja toki myös muut kliiniset kurssit antavat eväitä perusterveydenhuollon työhön. Laillistamisen edellytyksenä on perusterveydenhuollon lisäkoulutus. Koulutuksen puutetta voi tuskin pitää syynä nykytilanteeseen.

Milloin puututaan oleelliseen eli resurssoidaan perusterveydenhuolto riittävästi? Kiinnostus perusterveydenhuollon työhön kasvaa vain korjaamalla työoloja ja parantamalla näin työnhallintaa. Työmäärän rajoittamiseen täytyy löytyä muita konsteja kuin punainen valo työhuoneen ovella ja niin töykeä käytös, ettei lääkäriä uskalleta lähestyä. Kuntapäättäjät resurssien antajana ja työnjohto ovat oleellisimmat toimijat, jos halutaan turvata pitkäjänteinen lääkärintyö perusterveydenhuollossa