Valinnan tekeminen voi joskus olla vaikeaa. Itselleni vaikeasta ja osin surullisesta valinnasta tulee mieleen sarjakuva Aku Ankasta, joka selvisi voittajana tietokilpailusta, mutta tuloksen ratkettua hänelle asetettiin palkinnosta henkilökohtainen valintakysymys: rahat vai kolmipyörä? Aku toisteli kysymystä, häkeltyi, näki tähtiä ja lopulta hän hätääntyneenä vastasi "kolmipyörä". Valintatilanteessa kaikki potilaat eivät häkelly Akun tavoin, mutta herää kuitenkin kysymys, miten rationaalisesti potilas tulee toimimaan terveydenhoitoonsa liittyvissä valinnoissa.

Terveydenhuoltolaki tulee takaamaan potilaalle runsaasti valinnanvapauksia julkisessa terveydenhuollossa ensi vuoden alusta lähtien. Lain taustalla päämääränä on ollut potilaan aseman vahvistaminen ja tasa-arvoisemmat ja laadukkaammat mahdollisuudet saada palveluja. Käytännössä potilaalla on mahdollisuus kerran vuodessa asuinkunnasta riippumatta valita terveyskeskus, jonka potilaaksi hän haluaa. Kotikunta maksaa potilaan valitseman terveyskeskuksen antamasta hoidosta. Potilaalla on myös oikeus valita erikoissairaanhoidon yksikkö yhteistyössä hoitavan lääkärin kanssa.

EU:n potilasdirektiivin kautta potilaan valinnanvapaus laajenee edelleen. Vuonna 2014 potilaalla on mahdollisuus valita hoitoa myös muiden EU-maiden alueella ja saada hoidosta korvauksia oman maan käytäntöjen ja palvelukorin mukaisesti.

Potilas voi tehdä valintoja, jos hän osaa ja hänellä on mahdollisuus vertailla tarjottuja palveluja. Vertailuun tarvitaan tietoa. Millaista tietoa potilas kaipaa ja onko sitä saatavilla? Potilas haluaa yleisesti tietoa palvelujen saatavuudesta, henkilökunnan pätevyydestä, organisaation maineesta, haittatapahtumista ja siitä, mitä valinta käytännössä tarkoittaa.

Tutkimusten mukaan korkeasti koulutetut osaavat hyödyntää valinnanvapautta muita paremmin ja ulosmitata siitä itselleen oletettua terveyshyötyä. Lisääkö vai kaventaako valinnanvapaus terveyseroja eri sosioekonomisissa väestönosissa? Tätä on seurattava valinnanvapauden edetessä ja tullessa osaksi jokapäiväistä toimintaa. Vertailu on hankalaa, jos terveydenhuollon tuottajia alueella on vähän. Tällöin ei toteudu aito valinta. Valinnalla ja valikoitumisella on ero.

On edelleen osin epäselvää, mitä tietoja julkisen terveydenhuollon organisaation tulee ilmoittaa valinnanvapauden mahdollistamiseksi. Riittävätkö jo nyt saatavat tiedot mm. hoitotakuun toteutumisesta ja jonotusajoista? Painotetaanko laatua potilasturvallisuuden ja sen suunnitelmallisuuden vain jonkin muun mittarin kautta? Esimerkiksi haittailmoitusrekisteri HaiPro toimii mainiosti organisaation oman laadun ja potilasturvallisuuden kehittämisen työvälineenä, mutta ei ole vielä valmis potilaiden työkaluksi. Runsaat HaiPro-ilmoitukset eivät välttämättä merkitse huonoa laatua, vaan sisäistettyä tapaa kehittää omaa toimintaansa.

Miten julkisella terveydenhuollolla on mahdollisuus varautua palveluiden tuottamisessa vuosittain liikkuviin ja uusia valintoja tekeviin asiakkaisiin? Kilpaillaanko potilaista? Vasta muutama yksittäinen kunta on alkanut laajemmin markkinoida julkisia palveluitaan. On toivottavaa, että muuttunut tilanne tarjoaa organisaatioille aidon mahdollisuuden kehittää toimintaansa kilpailun kautta ja tarjota näin potilaille hyviä ja laadukkaampia palveluita.

Valinnanvapaus ja sen käytännön toteutukset herättävät paljon kysymyksiä niin palveluiden järjestäjien kun myös potilaiden keskuudessa. Vuodenvaihteeseen on aikaa enää vain kolme ja puoli kuukautta. Nyt tarvitaan selkeitä kansallisia ohjeita, jotta potilaan aito valinnanvapaus, sen järjestäminen ja toteutuminen tapahtuisivat lainsäätäjän tahdon mukaisesti potilaan parhaaksi.