Perusterveydenhuollossa ollaan uutuutena markkinoimassa potilaiden lajittelua erilaisiin putkiin sen perusteella, millaista tutkimusta ja hoitoa heidän ilmoittamansa oire tavallisesti vaatii. Näin saadaan tuotantotaloudellisesti eroteltua eri vauhtia etenevät potilasvirrat. On ilmoitettu lisäksi, että potilaan kannalta sillä ei ole suurta väliä, kuka hänet katsoo, kunhan se tapahtuu nopeasti. Ti orea! (kreikkaa: "Niin kaunista!" eli arkisemmin: teoriaa!)

Kysyä sopii, onko potilaan kannalta yhdentekevää, kuka hänet katsoo. Ja onko mahdollisimman nopea anamneesin otto, tutkiminen ja hoidon määrääminen itse asiassa kaikkein tavoiteltavinta perusterveydenhuollon lääkärityössä? Tutkitaanko potilaalta vain yksi vaiva, se akuutein, käyntiä kohti? Mikäli selvitellään useampia vaivoja, potilasvirta hidastuu, varsinkin kun päivystysvuorossa oleva lääkäri ei välttämättä ole perillä potilaan sairaushistoriasta. Varmuuden vuoksi kuitenkin määrätään liuta tutkimuksia, joiden tuloksia (ja määräämisen aiheellisuutta) sitten aikanaan mietitään omalääkärin kanssa.

Kun omalääkäri saa potilaansa kiinni päivystyspotilaana, on aina esillä paitsi akuutti vaiva, myös muut potilaan terveysongelmat ja niiden hoito. Lisäksi potilaan tuntevalla omalääkärillä on joka kerta mahdollisuus myös puuttua ja vaikuttaa potilasta uhkaaviin terveysvaaroihin. Akuutin vaivan tutkimus ja hoito sujuu omalääkäriltä nopeasti ja taloudellisesti. Samalla hoituu kroonisempien asioiden seuranta, vaikka se saattaa lääkäriä vähän ärsyttääkin. Ja sitten pois lähtiessä ovenkahvaan tarttuessa potilaan mieleen muistuu käynnin varsinainen syy, jonka tutkimus ja ehkä hoitokin saadaan samalla käynnillä järjelliselle alulle.

Prosessimielessä tällainen työskentelytapa voi tuntua tehottomalta: akuutille potilaalle varattu aika on käytetty tarkkaan ja potilaan jo poistuttua lääkäri kirjaa tarvittavat tutkimukset ja jatkosuunnitelmat, joista potilas ottaa puhelimitse yhteyttä.

Millä muulla tavalla kuin itse väestönsä akuuttivaivoja hoitamalla omalääkäri voi tutustua väestönsä terveempään osaan ja voittaa tämän luottamuksen? Preventioon tähtääviä neuvoja kannattaa antaa siinä vaiheessa, kun tauti ei vielä ole puhjennut, mutta omalääkäri on huomannut uhat. Myös riskien vähentämisen seuranta onnistuu usein "siinä sivussa" akuuttikäyntien yhteydessä.

Mikäli omalääkäri ei tapaa akuuttipotilaita, hänen täytyy ilmeisesti alkaa toteuttaa jonkinlaisia terveystarkastuksia tai seulontoja väestössään riskipotilaiden löytämiseksi. Muutoin kroonisesti sairaiden määrä kasvaa tarpeettomasti. Tehtiinkö muutamia vuosia sitten kansanterveyden kannalta suuri virhe, kun 45-vuotiaiden ajokorttitarkastukset lopetettiin, sekin lyhytnäköisen tehokkuuden tavoittelun merkeissä? Nyt ollaan toistamassa samaa päivystyksen sujuvuuden nimissä.