Uutta Turun moottoritietä ajaessa on mukavaa spekuloida tulevan laman vaikutuksia terveydenhuoltoon. Vaihtoehtoja lienee ääripäissään kaksi: tehdään kuten viimeksi, eli juustöhöylätään julkisista palveluista samaan aikaan kun yksityissektori kutistuu ja palvelujen tarve kasvaa. Tai sitten seurataan tämän syklin erityispiirrettä ja elvytetään lamaa kumoon.

Kun rakennusteollisuuden elvyttämistä tunnutaan pitävän järkevänä, on mielenkiintoista nähdä, miten terveydenhuollon käy. Sektoreilla nimittäin on selkeä ero: terveys ja toimivat terveydenhuollon palvelut ovat ihmisten perusoikeuksia, mitä uudesta moottoritiestä tuskin voi sanoa. Työ ja toimeentulo ovat toki kaikille ihmisille tärkeitä. Kestämätöntä on, jos rakennusteollisuutta elvytetään velkarahalla samalla kun terveydenhuollossa supistetaan ja lomauttaan. Edellisen laman inhimillistä hintaa maksettiin vuosikymmen. Ensimmäiset kuntapuolen lomautusuutiset eivät toivottavasti viittaa siihen, että aiemmat virheet toistuvat.

Oikeudesta terveyteen muistuttaa myös juuri vietetty YK:n ihmisoikeuksien julistuksen 60-vuotispäivä. Oikeus terveyteen on siis juridinen perusoikeus, johon Suomikin on sitoutunut useiden julkilausumien ja lainsäädännön kautta. Lainsäädännön detaljit muodostuvat kuitenkin laman saapuessa tärkeiksi: jos perusturvaverkkoa aletaan heikentää säästämällä, ns. subjektiiviset oikeudet (siis sellaiset, jotka on pakko hoitaa rahoitustilanteesta riippumatta) alkavat viedä suhteessa enemmän resursseja ja venyttää turvaverkkoa. Suurinta osaa terveydenhuollosta tämä ei koske.

Tästä päästään terveyteen moraalisena oikeutena - juridisen oikeuden perustana. Oikeutta terveyteen on helppo perustella ihmisen perustarpeena: jos ihmisellä ei ole riittävästi terveyttä, ei hänellä ole toimintakykyä, ei mahdollisuuksia elää täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä eikä nauttia muista oikeuksistaan.

Mielenkiintoinen kysymys on, onko ihmisellä oikeus samaan terveyteen (lopputulos) vai samoihin lähtökohtiin pyrittäessä terveyttä kohti (mahdollisuudet). Toisin sanoen riittääkö se, että terveydenhuoltopalveluiden saatavuus ja terveyden sosiaaliset taustatekijät yritetään tasata, vai pitäisikö terveyseroista pyrkiä pääsemään eroon keinoista piittaamatta. Onko oikein yrittää vähentää tupakointia heiltäkin, jotka polttavat vapaasta tahdostaan riskit tiedostaen? Pitäisikö ylipainoisilta kieltää McDonaldsilla käynti?

Toinen keskeinen kysymys on oikeuksien suhde velvollisuuksiin. Minkälaisia velvollisuuksia oikeudesta terveyteen seuraa niin järjestelmälle kuin yksittäisille lääkäreille? Talouden tiukentuessa on pelättävissä, ettei oikeuksilla, joihin ei liity velvollisuuksia, ole paljoa painoarvoa. Järjestelmätasolla hoitotakuu on erinomainen asia. Yksilötasolla lääkäreiden rooli oikeudenmukaisuuden edistämisessä on jäänyt viime aikoina yllättävän vähälle keskustelulle.

Lähivuosina pitää muistaa terveyden rooli perustavana ihmisoikeutena. Juustöhöyläajattelun sijaan on keskityttävä todistetusti terveyttä edistäviin asioihin. Näyttöön perustumaton illuusio siitä, että kaikki ennaltaehkäisy on aina halvempaa kuin hoito pitää hylätä, ja myös terveyttä edistäviltä toimilta pitää edellyttää näyttöä. Jo sairastuneiden oikeuksia ennaltaehkäisy ei muutenkaan voi täyttää: tapaturma-asemalla ei moralisoida kolariin joutuneita, eikä heidän perusoikeuksiaan voi ohittaa panostamalla uusiin moottoriteihin.